Hän meni hitain askelin alttarille, ja siellä hän pani kätensä heidän päänsä päälle siunaten heitä. Tornissa löi kello yhden ainoan väräjävän lyönnin.
Juuri tähän aikaan, mutta päivän loistossa, oli hän kaksi vuotta sitte pannut kätensä kirkkaan otsan ja kohoitetun pään päälle. Nyt oli otsa kalpea ja ryppyinen ja pää nöyrästi alaspäin painettu — lupauksen teroitettu side liitettiin jälleen yhteen, ja tällä hetkellä pantiin siihen solmu, joka kesti koko elämän.
Nuo jälleen-yhdistetyt riensivät nyt käsi kädessä kotiin. Pimeä oli se maailma, joka heitä ympäröi, — mutta tuntureilla näkyi heikko, kapea valostus, ja vähitellen oli aamurusko kehittyvä siitä.
"Hiljaa!" kuiskasi vanha Martha heitä vastaan, kun Helena ensiksi astui ovesta sisään, — sillä hänen vaivalla hankittu kotinsa se oli, jonka hän tarjosi sille sairaalle sielulle, joka häntä seurasi. Se oli liesi, jota kaikki hyvät henget vartioitsivat, jonka hän väsyneelle kuljeksivalle miehelle tarjosi.
Sentähden hän ensiksi tuli kynnyksen yli. Ja mies, joka häntä seurasi, astui paljain päin sisään, kuin olisi se ollut kirkko.
"Herra olkoon kanssanne!" huudahti hämmästynyt Martha, ja löi kädet yhteen, kun hän näki miehen.
Mutta nuori äiti viittasi hänelle että hän olisi vaiti, — sillä tuossa, pienessä kehdossa, nukkui lapsi niin rauhallisesti ja hiljaa kuin ainoastaan terve ihminen nukkuu.
Ja vanha Martha meni pois. Ovessa hän vielä kerta hämmästyksestä heilutti käsiänsä; mutta tällä kertaa hän vaan ilmaa tavoitti, hän ei saanut pienokaista herättää, ja jotain hänen täytyi tehdä antaakseen hämmästyksellensä valtaa.
Niin istui nyt mies ja vaimo käsi kädessä kehdon vieressä.
"Christian-raukka!" kuiskasi vaimo ja silitti hellästi miehen ryppyistä otsaa. "Sinä olet ollut suuressa vaarassa."