Pienellä kummulla lähellä rantaa oli paikka, jossa kasvoi iso pihlaja; se ei juuri ollut korkea, mutta leveä ja tuuhea ja täynnä hohtavia punaisia marjoja. Vallan puun juurella makasi mies, pään alla punaiseksi maalattu lipas, polvet ylöspäin vedetyt ja käsivarret ojennettuina. Pihlajan latvassa istui joukko pikkulintuja, jotka kiikkuivat yhdellä oksalla, hyppäsivät oksasta toiseen, teroittivat nokkaansa, söivät kypsän marjan suuhunsa ja panivat vähän väliä päänsä kallelleen ja tirkistivät uteliain silmin nukkuvaa miestä.
Äkkiä mies oikealla kädellään ajoi kasvoistansa nälistyneen hyttysen, vaikka hän sitä ennen oli sammuttanut satojen nälän, ja hän käänsi päänsä hiukan sivullepäin. Mutta samassa lipas vieri paikaltaan alas rinnettä, koko lintujoukko lensi kirkuen puusta ja pakeni pelästyneenä niityn yli; mies nousi reippaasti ylös ja katseli unisin silmin ympärilleen ikäänkuin tähystääksensä missä hän oli.
Silloin hän näki lippaan, joka ei ollut pysähtynyt ennenkuin se saapui veteen, ja kiikkui nyt aalloilla kuni mikä purjehdusmerkki. Tämä poisti hänen uneliaisuuttaan, hän liukui kiireesti rinnettä alas, ja parin turhan yrityksen jälkeen hän sai lippaan käsiinsä.
Seuraavana hetkenä hän taas oli puun alla, ja pyyhki lipasta; — ensin pienellä, kirjavalla nenäliinalla, sitten kädellä, — varovasti ja hellästi, kuin olisi se ollut lihaa ja verta ja käsi puuta. Sitten hän aukaisi sen ja kurkisti sen sisään. Otti esiin sieltä pienen kokoonkäärityn kauluksen ja tukun painetuita lentokirjoja, pyyhki niitä ja pani ne viereensä päivänpaisteesen. Katseli siellä täällä muuta sisällystä ja pani vihdoin yksitellen kaikki kapineet sisään ja lukitsi lippaan. Mutta tämä tapahtui kaikki sillä omituisella, salaperäisellä tavalla, millä ihminen hoitaa ainoata kätköänsä. Se, joka varallisuuden rohkeudella levittää tavaroitaan sataan paikkaan, ei tiedä mitään siitä ilosta, minkä yksi ainoa pieni säilypaikka voi tuottaa sille, jolla on ainoastaan halpa pikkukalu kätkettävänä.
Mutta hetki, joka näytti levänneen, oli jo lopussa, ja nyt seurasi liike liikkeen perästä.
Ylhäällä kankaalla ammui lehmä, innokkaasti kuin sanansaattaja koko suvun puolesta, — lintuparvet lentelivät puusta puuhun ja kiistelivät kunnia-istuimesta, ja riistivät noita punaisia marjoja toistensa suusta, — kaukaa, sieltä missä kirkko sijaitsi vähäisellä kukkulalla kylän pienet mökit ympärillään, kuului monen kovan äänen hälinää, ja lähimmäisestä talosta laski vesille vene, jossa oli kolme miestä, jotka nuolen nopeudella soutivat hiljaista vedenpintaa.
Silloin mies nousi lipas kädessä ja katseli kenttää kohti. Hänen katseensa osoitti levottomuutta ja koko hänen käytöksensä neuvottomuutta, — näytti siltä kuin toinen puoli olisi tahtonut eteenpäin ja toinen puoli takaisin. — Hänen kasvonsa olivat päivettyneet, ja otsa ja posket olivat hyvin ryppyiset, mutta ne eivät kuitenkaan olleet merkkejä ajan tasaisesta kulusta, sillä siihen sekaantui nuoruuttakin; näytti pikemmin siltä kuin se väliin vihoissansa olisi seisahtunut ja uurtanut merkkinsä kasvoihin, jotta ei kevytmielisyys seuraavassa hetkessä poistaisi ne jälleen.
Hänen vartalonsa näytti luonnostaan olleen kookas, mutta kohtalot olivat vähitellen sitä vähentäneet. Hänen päänsä oli iso ja vahva ja varustettu tuuhealla ruskealla tukalla, mutta niska oli vino, ja näytti siltä kuin jäntereiden tue väkisin olisi pois riistetty. Selkä oli leveä, mutta toinen olkapää oli paljon matalampi toista, ja oikea jalka oli polven kohdalta käyristynyt.
Ainoastaan lyhyen ajan seisoi hän siinä ja vitkasteli ollen kahdella päällä ottaisiko toisen askeleen eteenpäin, vai ei; mutta se aika oli kylläksi näyttämään kuvaa miehestä, joka niin sanoaksemme ei milloinkaan ollut tavannut itseänsä kotona, ja jolla joka kerta kun sielu kolkutti ja vaati keskustelua kahdenkesken, pitkän tilinteon tähden, aina oli niin kiire muiden toimien kanssa ulkona elämässä, että velkojan välttämättömästi täytyi tulla takaisin toinen kerta. Mutta "toinen kerta" on veitikka sanoo sananlasku.
Vihdoin viimein hän teki päätöksen ja lähti ketoa kohti astumaan. Hänen käyntinsä oli hankala; joka askeleelta hän kyyristyi eteenpäin ja hengitti raskaasti. Häneltä sujui kuitenkin kulku hyvin, sillä vaikka hän oli vaivainen, niin hänen ryhdissään oli tuota kummallista sopusointuisuutta, jota väliin huomaa luonnossa rajujen myrskyjen jälkeen, jolloin rikkoontunut yhdistyy kokonaisuuteen erinomaisen vapaasti ja sopusointuisasti.