Mutta Olli-poika ei kaksi kertaa sitä neuvoa odottanut. Äkisti hän väistyi toiselle puolelle ja, pari kertaa törmättyänsä yhteen markkinamiesten kanssa, saapui hän sille tielle, joka kulki pappilan takapihan ohi pitkin järven rantaa pienen männikön läpi.
Vihdoin metsäpolku kätki hänet viheriään suojaansa. Silloin hän helpoitti käyntiänsä, pyyhki hien otsastaan ja katsoi taaksensa. Mutta samassa tulla karahutti suuri seurue nauraen ja meluten samaa tietä pitkin, ja kuni peljästynyt metsän-otus kiiti mies taas pois varjoisalta tieltä, ähkien kauheasta rasituksesta ja kyyristyi kulkiessaan vielä enemmän kokoon.
Vasta kun hän oli saapunut eräälle pienelle tunturin pengerrykselle, joka epätasaisesti kohosi metsän yli ja johon markkinanmelu kuului ainoastaan kuin kaiku, oli Olli-poika rauhoitettu. Ja hän istui kalliolle, otti lippaan syliinsä ja pani molemmat käsivartensa sen ympärille niin hellästi kuin äiti, joka on pelastanut lapsensa kuolemasta ja turmiosta.
Sitten istui hän hetken aikaa silmät ummessa. Hän ei kuitenkaan väsymyksestä niitä sulkenut, vaan sentähden että hän käänsi katseensa sisäänpäin sielua kohti ja katseli toisien päiväin surujen ja ilojen kuvaa.
Silloin näytti uusi ajatus valtaavan hänen mieltänsä. Hän aukaisi lippaan, otti sieltä esiin esineen toisen jälkeen niinkuin ennenkin, mutta vähän kiireemmin, kunnes hän tuli pohjaan. Siellä oli pieni kokoonkääritty kellastunut ja tahraantunut paperi, jossa oli suurta kömpelöä kirjoitusta, sen hän varovasti otti esille ja levitti polvelleen, silitti sitä kädellään ja alkoi sitte laulaa kirjoitettuja sanoja. Se kuului heikolta ja raskasmieliseltä kuin vanha virrenvärsy, vaikka sanat eivät näyttäneet sopivan sellaiseen nuottiin.
Mutta sillaikaa kuin humina markkinapaikalta väliin hiljeni ja väliin taas kiihtyi, ja Olli-poika lauloi lauluansa ja pyyhki kädellä silmiänsä, seisoi ylhäällä ylimmällä tunturin huipulla pieni valkotukkainen tyttö nojaten sääteri-tuvan seinää vasten, — vähän matkan päässä hänestä seisoi nuorukainen.
Tyttö näytti karttavan poikaa, sillä hän katsoi tunturia kohti toiselle puolelle, poika näytti tekevän samoin, mutta katsoi alas järvelle päin. Kumpikin seisoi siinä ikäänkuin yhden sanan lumoamina, sellaisen sanan, jota, kun se kerta on lausuttu, tulee sovittaa, muuten vaikuttaa se ikuisen eron.
Silloin sääterituvan ovi aukeni ja vanhanpuoleinen vaimo astui ulos tuvasta kantaen koko joukon maitopyttyjä, jotka hän asetti seinän viereen kuivamaan.
Tämä herätti tytön hänen mietiskelemisestään, ja hän astui ripeästi seinän luota mennäksensä pois. Mutta samassa poika vilkkaasti astui hänen luoksensa. — Niin he taas seisoivat alallansa, tyttö katsoi maahan, mutta poika katsoi tyttöön. Tämän kasvot olivat vallan punaiset, ja hän näytti kovin alakuloiselta. Hänen silmäluomensa olivat alas luodut ja kovasti kokoon puristetut huulensa olivat sinetin kaltaiset, joka oli painettu vakaasen mutta surulliseen päätökseen.
Poika sitä vastoin näytti kolkolta ja kovalta. Hänen jykeät kasvojen piirteet olivat kauniit, mutta näyttivät jäykistyneen uhkamielisyydessä. Ainoastaan silmissä oli levoton hehku, joka milloin paloi rakkaudesta, milloin kiilui vihasta.