"Älä lörpöttele, tyttö!" huusi poika rajusti ja veti tytön jälleen luoksensa. "Eihän kaikki voi täällä kuhnustella ja huokailla elämän kurjuutta. Kyllä minäkin vielä rauhoitun… Sinä voit viedä minut mihin tahdot, Sigrid!… Minä unohdan sekä pienet että suuret asiat kun sinua katselen, sillä sinä olet kuin kedon kukkanen keskellä päivänpaistetta. — Ja nyt vietämme häitä, — nyt, niin pian kuin mahdollista… kuuletkos sen, tyttöseni!"
"Ei, Thore! älä puhu siitä."
"Kyllä, Sigrid, tietysti se tapahtuu! — Minä ikävöin sinua niin että milten ole joutua mielenvikaan. Kun olen sinun seurassasi, ei minulla ole mitään rauhaa, sillä minä tiedän että minun täytyy sinusta erota; ja kun olen poissa sinun luotasi, hyökkään suinpäin korkeata ja matalaa vasten päästäkseni sinun luoksesi. Onko se nyt laitaa?"
"Minä en voi sinua hillitä, Thore, meidän täytyy erota täksi elämäksi."
"Ota minut semmoisena kuin olen, Sigrid, sinä voit parhaiten minun rauhoittaa."
"Herra Jumala taivaissa!" huokasi tyttö nöyrästi ja purskahti itkemään.
"Etkö enää minua rakasta?" kysyi nuorukainen kärsimättömästi.
"Kyllä," vastasi tyttö hiljaa, "minä en ole huikentelevainen."
"Hyvä, niin yhdymme sitte koko elämäksi!" huudahti nuorukainen ja tarttui innokkaasti tytön käsiin. "Nyt jään sinun luoksesi iltaan saakka, sitte sinä annat tuon vanhan piian ankaroita täällä, ja me menemme Bergslieniin… Minä tahdon päätöstä asiassa, näetkös. — Jos sinä minua rakastat niinkuin minä sinua, niin häitämme vietetään kuukauden jälkeen."
"Ei, Thore, sitä en voi, älä suutu minuun!" rukoili tyttö itkien ja vavisten.