Tasangolla vallitsi hiljaisuus ja yksinäisyys, ainoastaan kaukaa kuului koiran haukuntaa yksityisten äänien välillä. Silloin köyryselkäinen olento vähitellen yleni tunturin laidan yli, josta jyrkkä tie kulki täältä kedolle — se oli Olli-poika. Hän seisahtui hetkeksi hengittääksensä hankalan matkan jälkeen, sitten hän jotenkin reippaasti astui Knapstadin Karin mökkiä kohti.
Mutta kuta lähemmäksi hän tuli, sitä hitaammaksi kävi kulku; vihdoin hän pysähtyi nähtävästi huoataksensa ennenkuin hän astui mökkiin, — mutta likemmältä katsottuna tämä viivytteleminen oli pelkurimaisuutta; oli aivan selvää ettei hän uskaltanut mennä lähemmäksi mökkiä, vaikka se silminnähtävästi oli hänen matkansa päämaali.
Vihdoin viimein hän hiukan rohkaisi mieltänsä ja liikkasi ovelle. Hän otti hatun päästänsä ja pyyhki hihallaan otsaa, koetti ylipäänsä oikaista itseänsä ja tarttui oven ripaan; mutta ovi oli lukossa, — silloin hän hiipi ikkunalle ja tirkisti sisään, mutta päätään pudistaen hän lähti sieltä — ei ollut ketään kotona.
Silloin istui hän kynnykselle, laski lippaan viereensä ja katseli surkean ja aran näköisenä tyhjää tasankoa; vihdoin hän hyrähti itkemään, pettymys ja yksinäisyys vaikuttivat hänessä samallaista alakuloisuutta kuin ala-ikäisessä lapsessa. Mutta ala-ikäinen Olli-poika olikin suurimmassa määrässä, vaikka hän läheni suurin askelin sitä ajanmittaa, joka on ihmisille suotu. — Eihän vuodet teekään ihmistä täysi-ikäiseksi, vaikka laki niin sanoo, se on ainoastaan tahto, joka määrää ihmisen kypsymisen kantaa, — ja Olli-poika ei ollut missään suhteessa kypsynyt.
"Holohei!" huusi pieni vuohipaimen hänelle pieneltä lähellä mökkiä olevalta kummulta.
Olli-poika hyppäsi kynnykseltä ja tarttui lippaasen.
"Sinäkö olet Olli—poika?" kysyi poika ja tuli lähemmäksi.
Olli-poika ei viitsinyt vastata siihen niin mitään.
"Kari on kai Bergslienissä," arveli poika ja sylki joka kerta kuin hän oli puhunut, antaakseen enemmän painoa puheelleen.
Olli-poika katseli epävakaisesti Bergslieniä kohden, kääntyi pojan luota, joka nähtävästi oli toivonut saada hiukan pakinoida, ja lähti horjuvin askelin mainittua taloa kohti kulkemaan. Ja täällä hän menetteli vallan samalla tavalla kuin ennen, — ensin rohkeasti, niinkuin se, joka tietää olevansa tervetullut, sitten pelkurimaisesti ja vitkallisesti, kuni se, jolle ei milloinkaan ole sanottu: terve tulemasta.