Vihdoin viimein hän tuli Bergslienin maalle. Ulkona pihan takana seisoi pieni vanha nainen, joka levitti pestyjä vaatteita pensaille kuivamaan. Hän huomasi kohta tulijan, mutta hän ei ollut häntä näkevinään.
"Hyvää päivää, Kari!" sanoi Olli-poika peloissansa ja pyyhki hien otsasta.
Nainen katsoi häneen älykkäillä, loistavilla silmillä; hänen kasvonsa olivat vanhat ja alakuloiset ja hän nyykäytti päätään vastaukseksi. Mutta tämä tervehdys oli vallan välinpitämätön, se ei käskenyt häntä menemään eikä jäämään.
"Minä olin tuolla mökin tykönä," lisäsi tulija ja istui pölkylle naisen lähelle.
"Minä jään tänne yöksi," sanoi Kari, hetken äänettömyyden jälkeen; mutta hän ei katsonut mieheen.
"Niin, kai sinä sen teet," huokasi tämä kohtaloonsa tyytyen.
"Sinä saat mennä sinne ja asettaa itsellesi omin päin miten voit," lisäsi nainen hetken kuluttua.
"Tyhjässä talossa?" kysyi mies surullisella äänellä.
"Minä en voi olla sekä siellä että täällä," keskeytti nainen häntä jyrkästi.
"Siellä ei minulla mitään hauskuutta ole, kun sinä et ole siellä."