Hänen jalkojensa vieressä on käsityö; olkoon siinä vähän aikaa. Silmä-parkain on täytynyt näiden monien päiväin ja öiden kuluessa tautivuoteen ääressä jakaa tointansa elämän tarpeiden hankkimisen ja elämän loppumisen pelon välillä — — — olkoon siinä.
Hän katselee vielä ympärilleen pienessä huoneessa. Mikä lohduttava näky! Vanhan puinen pöytä ikkunan edessä, piironki oven vieressä ja sen päällä kahvikupit, kipsivaasit; pieni iloinen ajatus, olkoon sen nimi Toivo, kiitää läpi hänen sielunsa. — Äkisti hän kääntää kasvonsa pientä kuvaa kohti, joka riippuu seinällä. Se on kalpea ja ilman varjoja, mutta se on kuitenkin nuoren miehen näköinen, jolla on kauniit kasvot, korkea otsa ja uljas katse. Kuihtunut myrttiseppele on kierretty pariin kertaan kuvan ympärille ja muodostaa kehyksen.
Nuori nainen yhä katselee sitä; yhä enemmän hän vaipuu katsomiseen.
Jäykistyneet kasvojen piirteet pehmittyvät, — suru muuttuu surumielisyydeksi ja surumielisyys kauneudeksi, otsa selkenee, katse kirkastuu, posket punoittavat hiukan ja suu muodostuu iloisiksi sanoiksi… Vielä auringonsäde valaisee hänen pientä maailmaansa, ja se näky, jota hän tavoittaa, saapi varmaankin värinsä siitä.
Hän näkee itsensä kaksi vuotta nuorempana. Myrtti-seppeleessä on tuoreet, tuoksuvat lehdet ja pienet valkeat nuput pistää esiin kaikkialla viheriäin lehtien väliltä; se soveltuu hyvin yhteen valkoisen otsan ja paksun ruskean tukan kanssa. Onnellinen morsian! Iloisena kuin tanssiin seuraa hän häntä, — häntä, josta seinällä oleva piirustus on vaan huono kuva, — alttarille. Siinä seisoo pappi, miksi luo hän niin kummallisen, surumielisen katseen kauniisen sulhaseen' Morsiankin katselee häntä, — kuinka uljaalta ja reippaalta hän näyttää. Ei ole hätää, kyllä hän johtaa vaimoansa turvallisesti ja tukevasti. Nyt ojentaa pappi kätensä siunataksensa heitä; hän tuskin notkistaa päätänsä, hän, joka katsoo yli papin ja alttarin ja koko kirkon — suureen, iloiseen maailmaan, joka odottaa häntä raskaiden kirkon-seinien ulkopuolella.
Niin kierretään myrttiseppele hänen kuvansa ympärille; mutta se ei silloin ole siinä, missä se nyt riippuu, vaan se on toisessa kodissa, missä varallisuus asustaa; sillä tuo kaunis aviomies on taitava työmies. Ja sillä välin kun morsiusseppele kuihtuu, kietoo onni joka päivä tuoreita ruusuja ja tuoksuvia lehtiä siihen seppeleesen, joka kierteleikse heidän nuorien sydämiensä ympäri.
Mutta ilo ei joka päivä ole yksin täyttämässä talon maljaa; harmi ja tyytymättömyys astuvat myöskin esiin ja sekoittavat pisaroitaan siihen — ja vakuuttavat vielä että se maistuu hyvälle, niinkuin lääkäri pahanmakuisesta lääkkeestä. Silloin on hyvä, jos rakkaus on laskenut perustuksensa uskon pohjalle, jotta se pysyy lujana kun sade lankeaa ja tuulet puhaltavat! sillä onni on oikullinen ja arka; kun perustus horjuu, katoaa se, ja silloin kummittelee huokaus, kuni kaiku tyhjällä paikalla.
Oi, nyt aurinko laski!
Mihin joutuivat nyt nuo nuoret kasvot?… Mihin joutui kulta köyhässä huoneessa?… Oliko se vuosi, joka ensimmäistä seurasi, ilman iloa? Oliko se näky, jota aurinko hiljan valaisi ja jonka yli varjo nyt vetäytyy, kenties kuva hänen menneestä elämästään?
Hiljainen vaikeroiminen kuuluu kätkyestä. Äiti-parka kumartuu tuskallisena lapsen yli, jonka kasvot ilmoittavat kovaa tuskaa. Hetken aikaa kesti jännitys; hänen sydämensä oli melkein herennyt tykyttämästä. Silloin suonenveto vähitellen helpoitti, kasvot saivat entisen näkönsä, ja äiti vaipui hervotonna samalle paikalle, jossa auringonsäteen taikavoima muutamia silmänräpäyksiä sitten oli koskenut häneen ja kajonnut hänen nuoreen sydämeensä, jotta elämän halu vielä kerta sai auaista lämpimät laineensa ja vuodattaa itsensä tuskallisten haavain yli, joilla ei vielä ollut aikaa ollut tehdä arpia.