Tunti tunnin jälkeen kului siten. Kävi pimeäksi hänen ympärillään; hän makasi vielä pienen kätkyen vieressä ja kaikki ky'yt näyttivät yhdistyneen kuuntelemaan lapsen vaihtelevaa hengittämistä.
Silloin hän kuuli jotain ratisevan oven luona, hän säpsähti. Hitaasti hän käänsi päätänsä ja kuunteli… Nyt se taas liikkui! Joku oli ulkona, se oli varmaa. Oliko se kenties lääkäri? Ei, hän tuli aina reippaasti ja astui samassa sisään, Kuka se mahtoi olla?… Hän kuuli selvään hengähdyksiä, niin raskaita kuin jok'ainoa olisi ollut surullinen huokaus. Kenties se oli vanha Martha, hänen ystävällinen naapurinsa, hänen ainoa apunsa hädässä ja hänen vertaisensa maallisessa tilassa… Hänen täytyi katsoa kuka se oli, ja hän nousi ylös. Silloin hän kuuli liikkeen ulkomaisen oven kohdalla ja tuo raskas hengittäminen oli vaiennut. Vielä hän kuunteli hetken aikaa; mutta hiljaisuus vallitsi kaikkialla hänen ympärillään, ja ainoastaan kaukaa kuului yksinäisen vaeltajan askeleita.
Tämä tapaus oli kuitenkin saattanut häntä ajattelemaan jotain, joka ei koskenut sairasta lasta, mutta joka kuitenkin kuului sen hoitamiseen: olihan sekä pimeä että kylmä, itse hän vapisi reilusta. Ja nyt hän kiireesti sytytti kynttilän ja yhtä suurella kiireellä viritti sammuneen tulen pienessä kakluunissa.
Se teki kolkon huoneen hiukan hauskemmaksi, — se ei ollut auringonsäde, mutta se muistutti sitä.
Nyt asetti hän kynttilän pöydälle; kaunis, puoleksi kuihtunut ruusu nostettiin ikkunasta ja pantiin sen eteen niin että sen tuuheat oksat lieventäisivät valoa. Oi! — siinä hän päästi surkean huudon; eikö luulisi että sisilisko oli häntä purrut? Mikä se oli, joka oli koskenut häneen niin äkisti ja niin tuskallisesti?
Aikaa ennenkuin hän oli kuullut tuota raskasta hengittämistä ulkopuolella ovea, oli miespuolinen haamu kulkenut edes takaisin huoneen edustalla. Hänen käyntinsä oli horjuva, hänen ryhtinsä veltto ja voimaton. Pari kertaa oli hän lähestynyt huonetta ja neuvotonna jälleen kääntynyt takaisin. Silloin hän yht'äkkiä teki päätöksen; hän hiipi nopeasti pieneen porstuaan ja pani korvan avaimenreijän kohdalle. Siinä seisoi hän vähän aikaa kuunnellen siksi, kunnes kuului liikettä huoneesta; silloin hän äkkiä ja varovasti hiipi pihalle takaisin kuin varas. Nyt oli sisällä sytytetty kynttilä ja ikkunasta hän vapaasti taisi katsella pieneen huoneesen.
Oliko tämä se Helena, joka kaksi vuotta sitten oli hymyillyt koko maailmalle ja jolle koko maailma oli hymyillyt, ikäänkuin vastapuhjenneelle ruusulle aamu-auringon valossa?… Tämä kalpea, surullinen raukka, joka väsyneenä ja köyryselkäisenä hääri tuolla sisällä?… Hyi! häntä värisytti. "Jumala armahtakoon sitä, joka on syynä hänen kurjuuteensa! — Siinä makasi kipeä lapsi, ehkä se olisi ollut terve nyt, jos se olisi parempaa hoitoa saanut, jos ei äitiparka olisi ollut yksin sitä hoitamassa? Kaksi kättä ei kauas riitä, neljältä kävisi vallan toisin, — oi, Helena-parkaa!" — Ja mies painoi vaikeroiden kuoleman-kalpeat kasvonsa pieniä ruutuja vasten. Mutta juuri silloin vaimo huoneen sisällä nosti viheriän kukkasen pois ikkunasta. "Oi, hän varmaankin säikähti häntä! Hän oli vähällä horjua". — Mutta nyt joku tuli kävellen taloa kohti, ja mies vetäysi hiukan syrjälle.
Huoneessa nuori vaimo vielä seisoi ja piti vapisten kiinni tuolista. Silloin kuului ripeitä askeleita porstuassa; ovi avattiin nopeasti ja lääkäri astui sisään.
Se on mitä kamalimpia hetkiä elämässä, jolloin lääkäri seisoo tautivuoteen ääressä semmoisena, joka on sovittanut itsensä välittäjäksi elämän ja kuoleman välillä, ja hänen suustansa odotetaan se sana, jota ainoastaan taivaallisessa neuvostossa voidaan päättää. Ja kun hän seisoo siinä epätoivon keskellä ja näkee rukoilevaiset ja tuskalliset katseet luotuina häneen, ja hän sellaisena hetkenä viskaa toivon hauraan olkikorren hukkuvalle, niin hänen ei tarvitse katua, vaikka hän tietää että he kuitenkin hukkuvat; sillä vaikeaa on, vaikka olisi oikeinta, sanoa lyhyesti: ei ole apua enää.
Pari minuuttia lääkäri katseli äänettömänä sairasta lasta, sitten hän pudisti päätänsä, ojensi äidille kätensä kasvot toisaalle käännettyinä, pani hatun päähänsä ja lähti pois, Tuomio oli langennut.