Vaimo-parka ei ollut sanaakaan sanonut lääkärin siellä ollessa, hän oli vaan hänen kasvoistaan hakenut sitä lohdutusta, jota hän ei löytänyt. Hän ei ollut sanonut hänelle hyvästi, ei katsonut hänen jälkeensä, kun hän meni, tämä kaikki oli sellaista varten, joka toivoo, — hän oli ilman toivoa. Silloin torninkello ristikirkossa löi yksitoista; lyönnit seurasivat toisiaan hitaasti ja kun viimeinen lyönti kaikui, hävisi se yön haudantapaiseen hiljaisuuteen.
Silloin oli yht'äkkiä kuin valistava ajatus olisi tunkenut hänen sieluunsa ja vetänyt säteen jälkeensä hänen väsyneihin silmiinsä. Hän kumartui rivakasti lapsen yli, otti vaatteen ja peitti sen pienet kädet, katseli ympärilleen huoneessa, ja oli seuraavassa silmänräpäyksessä poissa.
Ulkona naapurin talon kohdalla hän pysähtyi ja kolkutti ikkunalle. Se avattiin kohta, ja vanhanpuoleinen nainen pisti ulos päänsä.
"Herra Jumala, sinäkö se olet, Helena", huudahti nainen, "onko lapsesi kuollut?"
"Ei, Jumalan kiitos, Martha", vastasi Helena, "niin pahasti ei vielä ole. Mutta pane vaatteet päällesi ja tule minun luokseni … minulla on jotain mielessä, jossa sinun pitää auttaman minua".
"Herra siunatkoon, mitä sinulla on mielessä, lapsi?" kysyi vanha nainen, lähti samassa ikkunan luota ja tarttui vaatteisinsa.
"Minä en uskalla viipyä kauemmin, Martha", kuiskasi Helena. "Mutta en milloinkaan ole ollut niin avun tarpeessa kuin tällä hetkellä. Siihen on Jumala todistajani?"
"Mene, mene!" huusi vanha vaimo kammarista, "minä tulen koht'siltään sinun luoksesi".
Helena sulki ikkunan ja lensi, katsellen arasti ympärilleen pimeällä kadulla kuin pelonoloinen pääsky, takaisin pieneen huoneesensa. Tuskin oli kaksi minuuttia kulunut ennenkuin vanha Martha oli hänen luonansa.
"Nyt sinun pitää sanoa minulle, Helena", kuiskasi Martha, "millä voin sinua auttaa?"