"Lääkäri kävi täällä hetken aikaa sitten", vastasi tämä kiireesti, "hän ei puhunut mitään; mutta minä huomasin kyllä mitä hän sanomatta jätti. Aamulla sanoi hän: Jumalan avulla!"
"Se on köyhäin lohdutus", keskeytti häntä vanhus; "mutta hyvä sille, jolla on vähän, ett'ei paras mitään maksa."
"Mutta minä uskon, Martha, että Jumala vielä voi auttaa. Sentähden olen aikonut mennä kirkkoon…"
"Nyt … tällä hetkellä!" huudahti vanhus hämmästyneenä.
"Juuri keski-yöllä sinne tulee mennä", kuiskasi nuori vaimo ja hääri lapsen vuoteen vieressä.
"Se ei voi olla tarpeellista", väitti Martha. "Kunnian Kuningas tuli majan ovesta sisään… Jos katto on matala, niin on taivas korkea, ja taivas on kattona sille, joka rukoilee."
"Ei, ei, Martha, ei se ole niin, kuin sinä luulet", huokasi Helena ja pudisti päätänsä. "Etkö sinä ole kuullut sitä vanhaa luuloa, että kun joku kuolintautia sairastaa, niin voi se, joka enin häntä rakastaa, pelastaa hänen henkensä sillä että keski-yön aikana menee kirkkoon ja kirjoittaa sairaan nimen alttaritaulun taakse?"
"Kyllä olen sen kuullut", vastasi vanhus.
"Kello on vasta vähän yli yksitoista", sanoi Helena rohkeasti ja järjesti vähäsen köyhää pukuansa. "Kun sinä olet lapsen tykönä, niin olen huoleton, ja niin viimeinen keino uskalletaan".
"Minä en paikalta liikahda", vastasi Martha ja oli hetken aikaa ääneti. Mutta kun äitiparka oli suudellut sairasta lastansa ja nyt läheni ovea mennäksensä, pysähdytti Martha häntä sanoen: