Mutta sitten tuli taas se aika, jolloin Olli itävöiden liikkasi tunturin yli Karin mökille. Kun Kari silloin näki hänen tulevan, puutteen-alaisena ja alakuloisena, ja istuvan oven suuhun kurjana kuin hylkylaiva, silloin ei sulhaispaitaa ajateltukaan, — silloin Karille samassa kävi selväksi toinen puoli heidän suhteestansa toisiinsa, ja tämä huomio herätti hänessä samankaltaista surullista iloa. Silloin oli vallan varmaa että hänellä oli oikeus hoidella häntä ja vaalia häntä, — ja senpätähden Olli juuri tulikin hänen luokseen!
Niin istuivat he tuntikaudet yhdessä ja puhuivat vähä-pätöisistä asioista; mutta ei kumpikaan heistä milloinkaan puhunut siitä mitä he ajattelivat, ja senvuoksi he istuivat tuttavallisesti lähellä toisiaan ja kumminkin niin kaukana toisistaan todellisuudessa. Se elämänpuu, joka yht'aikaa oli juurtunut heidän sydämissään ja joka rivakasti kasvoi valossa ja ilossa, hakattiin maahan nuoruuden aikana, sentähden oli vielä nestettä kyllä juuressa näihin moniin liika-oksiin, mutta runkoa ja latvaa se ei milloinkaan enää saanut.
Se oli Knapstadin Karin ja Olli-pojan kurja elämä. He olivat vielä tavallansa kihloissa; sillä erillään toisistaan elivät he uudestaan mennyttä aikaa, ja se vei heidät yhteen. Hiljaa ja moittimatta tunsi toinen oikeuttaan toiseen nähden, tuo saavuttamaton sekä irroitti että yhdisti heidät. — —
Ensi kerta näiden vuosien kuluessa oli Kari nyt tänä päivänä puhunut Ollille menneestä ajasta ja hänen kadotetusta elämästään, mutta se oli sentähden että hänellä oli silmäinsä edessä kuva omasta onnettomuudestaan sairaassa tytössä, jota hän hoiti. Kaikki katkeruus, jota hän pisaroittain oli ko'onnut, vuosi yli reunojensa tällä hetkellä, ja kuristi hänen vanhaa sydäntänsä kokoon kauheassa tuskassa. Sentähden hän ei milloinkaan ennen ollut nähnyt totuutta niin alastomana kuin nyt. — "Se ei ollut Gravsejdetin Olli, se oli vaan Olli-poika!"
"Minusta Olli tänään oli enemmän rappiotilassa kuin milloinkaan ennen," huokasi Kari, kun Olli oli mennyt. "Mies-parka! Jumala suokoon että pian kävisi itsensä väsyksiin, jotta hän saa rauhan maailmassa." —
"Minusta Kari ei ollut niin hyvä, kuin hän tavallisesti on," jupisi itsekseen Olli, kun hän Bergslienistä kulki takaisin tunturin yli. "No niin, tukala on hänen elämänsä, mutta ei minunkaan osani ole parempi. — Mutta hän on kuitenkin oikeassa," jatkoi hän hetken kuluttua, istuutuen tunturin kärjelle ja katsellen alas tasangolle. "Eihän se oikeastaan ole muuta kuin laiskuutta, kaikki toimeni. Näyttää tosin siltä kuin jotain voittaisi tällaisella kaupalla, — turhaa kaikki tyyni! — Kun vaan jotakin neuvoa tietäisin! — Kummallista se on! joka kerta kun mieleni tekee tähän paikkaan, on minusta kuin Kari vielä olisi nuori, — minä muistan silloin että hän aina hiipi oven taakse peloittaaksensa minua, ja sitten hän nauraen juoksi esiin kun minä tulin, — niin, se oli siihen aikaan, se oli tuolla Gravsejdetin talossa! Mutta nyt hän kumminkin on vanha, ja minäkin olen vanha, — niin!" Ja hän huokasi uudelleen.
Samassa hetkessä aurinko meni mailleen tunturin taakse ja loi vaaleankeltaisen hohteen läntiselle taivaalle. Raitis tuulen puuska toi töminän meluavasta markkinapaikasta ylös Ollin luokse tunturille, jossa hän istui katsellen ympärilleen ikäänkuin hän jotain etsisi, jolla hän voisi itseään lohduttaa; sillä sitä alakuloisuutta, jonka hän oli tuonut mukaansa tänne, hän ei tavallisuuden mukaan ollut jättänyt jälkeensä Knapstadin Karin mökkiin, päin vastoin se oli lisääntynyt ja hänen mielensä oli melkein epätoivon partaalla.
Silloin huuto kuului ja sitä seurasi raikas nauru.
"Nyt mellastellaan taas tuolla," huudahti hän suruisesti ja kuunteli tarkoin.
Taas kuului raakoja huutoja, naurua ja melua.