Silloin nuorukaisen rohkeus masentui, mutta ei niin paljon, että se nöyryyden ja katumuksen kautta olisi herättänyt vakaata päätöstä, ei, — Olli itki ensin, otti sitten vähän väliä lohdutusryypyn, ja vihdoin hän nousi kaikkia vastaan ja kaikki häntä vastaan.
Kun Gravsejdetin Olli ensi kerta kulki kedolla käsi kädessä tytön kanssa ja he iloisesti ajattelivat tulevaisuutta, katsellessaan peltoja, jotka rehoittivat kevään ihanuudessa, suloisessa lämpimässä päivänpaisteessa, — silloin hänessä oli luja päätös ja tahto; mutta isän kuoleman jälkeen ohjasi päätös toisaalle ja tahto jakaantui. Nyt hänen sielussaan oli ikäänkuin kolmisävel — ei sopusointuun vaan eripuraisuuteen. Se oli vallattomuus, epätoivo ja heikkous. — Yksi ainoa hurja ja raaka sana saattoi hänet vallan raivoon ja hän oli yhtä hurja kuin muutkin; mutta sitten valtasi hänen mielensä synnin tuska, ja silloin hän kernaasti olisi myynyt henkensä yhdestä killingistä, jos omatunto olisi otettu kaupanpäälliseksi. Sen jälleen seurasi kolmas mielen tila, joka oli tavallinen; se vaihteli tylsämielisyyden ja itseänsä ylläpitämisen vainun välillä; mutta se oli ilman tahtoa ja kykyä, se oli vaan hiljaisuus, johon hän tuhlasi yhden raivon puhkeamisen, ja kokosi voimia toiseen, — laiskuuden syvyys, jossa intohimot olivat väijyksissä.
Näin kuluivat nuoruuden vuodet kokoilemalla heikkoutta ja tauteja vanhuudelle. Silloin kansa vihdoin otti häneltä oikean nimen pois ja sanoivat häntä sen sijaan Olli-pojaksi, — sillä nimellä hän oli yleensä tunnettu.
Vihdoin hän rupesi jonkunlaiseksi lähetystoimen kulkukauppiaaksi, mutta omassa nimessään. Hän lauloi taloissa, joissa hän oli yötä, väliin vanhan laulun, tahi luki hän kertomuksen kristinuskon voitosta pakanuuden yli. Hän osasi myöskin kertoa kauheita juttuja pakanain julmuudesta Jumalan sanan selittäjiä kohtaan, ja hän osasi esittää sitä sellaisella kavaluudella, joka oli välttämätöntä saattaaksensa kuulijat värisemään — ja ostamaan kirjaa; ja silloin Olli-poika ajaksi oli autettu. Mutta kaiken tämän hän teki niin ylpeästi kuin mahdollista oli. Vanha voima leimahtikin vähän väliä uudestaan esiin hänessä, — mutta se oli vaan leimu, jonka kautta rappeutunut tulen pesä näkyviin tuli, ja se sammui kohdakkoin jälleen.
Kari oli sillä välin omaa tietänsä kulkenut, ja se oli yksinäinen; mutta se oli hänen mieleensä. — Tuli kyllä yksi ja toinen nuorukainen, joka pyrki hänen suosioonsa, sillä vaikka suru ja harmi olivat poimineet kauniit ruusut poskilta, niin silmissä oli vielä tuo kirkas valo ja hiukset olivat kullan karvaiset. Mutta Kari kulki niin vakaasti ja koskemattomasti kaikkein ohitse, että hän vihdoin sai luoduksi ympärilleen sen erämaan, jonka hiljainen, puhumaton suru aina luo.
Ja vuodet kuluivat. Kari muutti vanhana tyttönä Bergslienin maalla olevaan mökkiin, ja sinne tuli Olli-poika väliin ja täällä parannettiin ne haavat, joita vallattomuus ja hurjuus olivat häneen lyöneet, vaikka Kari vallan hyvin tiesi että hän sillä vaan antoi Ollille voimia koettamaan uutta tappiota.
Kun Olli oli hoidettu ja taas oli saanut sen verran elonvoimaa, että hänen taas teki mieli ulos matkoille, niin istui Kari yksin, — vähän entistä köyhempi maallisista tavaroista, ja myöskin köyhempi onneen nähden; sillä hänen ainoa huvinsa, hänen vanhan sydämensä kultainen unelma oli kumminkin ajatuksissaan olla uskollinen "sulhaselleen, Gravsejdetin Ollille, — uljaalle nuorukaiselle, joka ei ollut pelkuri eikä viallinen!" Ja vaikka tämän ja Olli-pojan välillä ei ollut juuri mitään yhtäläisyyttä, oli se kuitenkin sama henkilö. Niin hän tällä tavoin yhdisti: surua iloon, ja iloa suruun. Kyynel seurasi aina mukana, kun muutos tapahtui. Sillä aikaa kuin Olli oli poissa hänen luotaan, oli tämä vielä sulhanen — joka varmaan ei milloinkaan tule takaisin! — mutta sydän ajatteli kumminkin häntä ja työ sujui paremmin; sillä se oli niin ihmeellisen viehättävää! aina jotain odotettavaa.
Kun viikko oli lopussa ja pyhäpäivä tuli veisuineen ja lepoineen, silloin myöskin tuli pyhäpäivä-työ esille, joka oli "sulhaispaidan ompeleminen Ollille." Se ei vielä ollut valmis! vaikka Kari ompeli ja ompeli, ja oli lakkaamatta kaiket nämä vuodet sitä tehnyt. Mutta hän tiesi että hän ompeli sitä, joka ei milloinkaan tulisi käytettäväksi, ja sitä paitsi hän ompeli niinkuin se, joka katsoo eteenpäin käyttämisen päivää kohti.
Niin hän istui pöydän päässä silmälasit nenällä, syrinki sormessa, ja hyräili hiljaa pistellessään tiheitä pisteitä koruompelukseen paidan rintamuksessa. Joutuisasti työ ei sujunut; sillä näkö ei enää ollut selvä opas varmalle kädelle. Mutta eihän ollutkaan kiirettä — piti vaan siltä näyttämän.
Tämä samalla surullinen ja iloinen työ oli kuitenkin ainoastaan talvella esillä; kesällä Karin täytyi olla sekä siellä että täällä, missä ihmiset häntä tarvitsivat. — Kun lumi tuiskui mökin ympärillä ja tuuli tarttui siihen voimallisin käsin että tuntui siltä kuin se aikoisi nostaa koko mökin maasta ja tanssia sen kanssa yli tasankojen, — kun kuului ikäänkuin monen ihmisen ääni, joka kumisi sekasorrossa, silloin hän kuunteli ja hymyili hiukan: "Näin Olli melusi, kun hän tahtoi saada ääntänsä kuulluksi yli hälinän."