Knapstadin Kari, niin nimitetty isän jälkeen, joka oli köyhä mökkiläinen nimeltä Niilo Knapstad, oli iloinen kahdenkymmenen vuotias, kaunis ja riski tyttö, kun hän rupesi piiaksi Gravsejdet nimiseen isoon taloon naapuristossa. Emäntä oli kuollut jo aikoja sitten, ja isäntä oli hyväntahtoinen ja hyvänsuopa mies, joka antoi Karin toimiella enemmän niinkuin tytär talossa kuin vieras, ja niin kului vuosi iloisesti ja hauskasti.
Talossa oli Olli nuorin kolmesta täysi-ikäisestä pojasta. Hän oli hyväksi tunnettu ja yleensä suosittu, sillä hän oli hyvä-avuinen ja samalla kaunis ja reipas nuorukainen. Kun Kari tuli Gravsejdetin taloon, oli samassa hetkessä ikäänkuin päätetty asia, nuorison kesken, että se oli tyttö Ollille, ja Olli oli poika, joka sopi Karille; sillä molemmat olivat siitä asti kun ensi kerran tapasivat toisiaan kuin kaksi lintua, jotka hyppelivät ja lauloivat kukin oksallaan, iloiten kaikesta mutta enin kuitenkin ihaellen toinen toistaan, kukin itsekseen.
Sitten kun talvi tuli ja metsän verhosi lumi, kokoontuivat he yhteiseen suojaan ja elivät siinä iloisesti, eikä ollut sitä kohtaa, joka olisi ollut heille tiellä; sillä toinen tasoitti tietä toiselle. Mutta kevätpuoleen, kun linnut taas samosivat metsään, yhtyivät hekin viheriällä oksalla ja kumpaisellakin oli korsi nokassa saman pesän rakentamiseen.
Oli kuitenkin seikka semmoinen että Ollin isä ei kohta heidän liittoansa hyväksynyt; mutta Kari oli kelpo tyttö sekä iloinen että joutuisa töissään, sentähden vanhuksen tyytymättömyys pian poistui ja muuttui sitten todelliseksi mieltymykseksi.
Kun vuosi oli kulunut, kuoli vanhus. Vanhin poika sai talon haltuunsa ja kaksi nuorempaa saivat hakea muualta toimeentuloa, mutta Kari jäi taloon piiaksi.
Silloin Olli rupesi kauppaa tekemään. Ensin hän kaupitsi villoja ja nahkoja ja muuta sellaista talontarvetta, mutta kun se ei kannattanut, rupesi hän hevoiskauppiaaksi. — Hän vaihtoi ja hän myi, hän uskalsi siinä missä muut mietiskelivät, eikä hänen mielensä lannistunut tappiosta. Niin ainoastaan talvi eroitti nuoret heidän onnestaan, sillä Olli ansaitsi paljon rahaa; hän oli jo ostanut pienen rakennuksen laaksossa ja keväällä aiottiin häitä pitää.
Mutta ei Olli ollutkaan kauppataitoa ilmaiseksi saanut. Jotain oli annettava viekkauden ja rohkean kekseliäisyyden sijaan, sitä ei kukaan tuntenut paremmin kuin Kari. Olli ei enää tullut Gravsejdetiin niin usein, ja kun hän tuli, oli hänen käytöksessään jotain hurjaa, joka paremmin olisi sopinut rajua hevosta kohtaan, jota oli hillittävä, kuin pientä ujoa tyttöä kohtaan.
Ja se yhä kiihtyi. Ne monet matkat, jotka Ollin täytyi tehdä kauppansa takia, paaduttivat sekä sielua että ruumista; sillä talvi oli kylmä, täytyi panna paha pahaa vastaan, kova kovaa vastaan, jos mieli aikaan tulla. — Niin Olli joi muiden muassa, ensin vahvistukseksi ja virvoitukseksi, sitten ajanvietoksi ja vihdoin tukehuttaaksensa oman tunnon ääntä, ja vihdoin viimein hän oppi vannomaan valhetta todeksi, kunnes totuus muuttui valheeksi ja valhe totuudeksi. Sanottiin tosin vielä "Gravsejdetin Olli — kas se on miestä, se!" mutta hänessä ei kumminkaan enää ollut mitään vakavuutta, ja mihin vaan sitten astui jalallaan, sinne liukui hän.
Ja niin tuli kevät, mutta ei häitä pidettykään Gravsejdetin talossa. Mari ei ollut itkenyt itseään heikoksi, vaikka hän oli vuodattanut kyyneleitä tuhansittain Ollin synnin ja jumalattomuuden takia. Sentähden tulikin hetki, jolloin hän lausui sanan, jota hän itse oli peljännyt ja jota hän oli hiljaisuudessa kätkenyt, siksi kuin se oli koetettu ja voimallinen, ja tämä sana pani sen ankaran, kukistamattoman eron heidän välilleen, jota ei mitään houkutus, ei mikään itku, eikä mikään rukoileminen voinut tehdä horjuvaksi tahi murtaa.
"Hän ei tahtonut olla avullisena suojelemaan kaikkea sitä rikkaruohoa, jota Ollin mieleen pisti istuttaa elämään. Hän ei tahtonut valmistaa synnille sijaa ja lukea Jumalan sanaa valheelle!"