"No, en minä sitä niin erittäin tärkeänä pidä," jatkoi nainen, "kun kerta on saanut yhden kolauksen, voi kyllä toistakin kestää."
"Niin, mutta henki, Kari!"
"Voipi ennemmin menettää henkensä tällaisesta, kuin kadottaa ilon ainaiseksi," huokasi nainen ja nousi.
"Älä puhu tuolla tapaa, Kari!" pyysi Olli suruisesti.
"Voi, vähät elämästä, kun täytyy elää ainoastaan saadaksensa siitä loppua," lisäsi nainen hiljaa, — sitten hän nyökäytti päätään Ollille ja käänsi hänelle selän.
"Oi Herra Jumala!" pääsi ikäänkuin hätähuuto miehen suusta samassa.
Mutta Kari ei siitä ollut millänsäkään, vaan meni sisään. Hän oli niin monta kertaa nähnyt Ollin sydämen sortumusta, hän ei tahtonut sitä jälleen nähdä. Ollin suru oli niinkuin itkevän lapsen, joka kaukaa näkee lohdutuksen kädessä makeisen.
Ja sen tiesi Olli-poika itse. Hän tunsi vallan hyvin oman heikkoutensa, hän tiesi että hän oli kerkeä ja luja päättämisessä ja huikentelevainen ja heikko toimeenpanemisessa, jota vastoin Kari oli hidas jotain päättämään, mutta järkähtämätön toimeenpanemisessa. Mutta siitä huolimatta oli Kari hänen ainoa, maallinen lohdutuksensa, ja sitä hän oli ollut yli neljäkymmentä vuotta. Olli oli kyllä vuorotellen viskannut sen luotansa ja taas tarttunut siihen; mutta joka kerta kuin hän sen uudelleen omisti, pelkäsi hän kauheasti sitä kadottavansa. Sentähden hän ei voinut mennä pois sanomatta muutamia sanoja Karille, vaikka hän ei ensinkään tiennyt mitä hän tahtoi sanoa. Hän hiipi taloon ja aukaisi kammarin oven, nöyränä ja itsensä kieltäväisenä kuin katuvainen syntinen, mutta kun hän seisoi ovessa ja hänen silmänsä kohtasivat Karin silmiä, niin hänen katseensa ilmoitti surua, toivottomuutta, ja Olli kääntyi ja lähti pois sanaakaan sanomatta.
Kari katsoi hänen jälkeensä, kun hänen katala muotonsa kulki ikkunan ohi ja katosi huoneen taakse; sitten istui hän hiljaa ja vaipui surullisiin ajatuksiin, ja niinkuin hän tällä hetkellä entisyyttä katseli, niin hän oli sitä neljäkymmentä vuotta katsellut. Aika ei ollut sitä himmentänyt eikä muuttanut; se oli samallainen kuin silloin kun hän ratkaisemisen hetkenä oli sulkenut itsensä sisään sen kanssa.
* * * * *