Sillä aikaa oli joku etsinyt Olli-poikaa ja löytänyt hänen. Kukkulan juurella hän makasi, alas vierinyt kivi selän päällä, ja kun hän vedettiin esille, ei kukaan voinut huomata oliko hän hengissä vai kuollut.
Silloin kaikki kävivät kauhean synkeiksi; sillä Thore tosin oli se, joka oli väkivaltaisen työn tehnyt, mutta siellä ei ollut yhtäkään, joka tiesi olevansa syytön, — kaikki olivat yhtyneet siihen pilkkanauruun, joka oli yllyttänyt tuota onnetonta miestä raivoon, eikä se suuresti auttanut, etteivät äsken tulleet ajatelleeksi kuinka syvästi pilkallinen sana voi loukata sairasta ja epätoivoista mieltä; sillä nyt tämä yht'äkkiä kävi heille selväksi.
Thorekin, joka seisoi ta'empana ja katseli mitä tapahtui, oli kerrassaan vaipunut alaa uhkamielisyyden kukkulalta. Sanomaton tuska poltti hänen mieltänsä, ja jos joku tällä hetkellä olisi pistänyt puukon hänen ruumiisensa, niin hän ei olisi itseään puolustanut, vaan ottanut vastaan sitä helpoituksena. Se ei kuitenkaan kauan kestänyt, Thore ei mikään uneilija ollut, ja nyt oli jotain tehtävä raajarikolle.
Silloin hän astui Olli-pojan luokse ja kumartui alaspäin, ja eräs nuorukainen, joka oli häntä seurannut, nosti varovasti tunnottoman ruumiin ylös ja pani sen Thoren selkään, — Thore nousi hiljaa kuorma selässä ja lähti kulkemaan metsäpolkua myöten ja poika, joka häntä oli auttanut, seurasi häntä.
"Nyt hän menee lemmikkinsä luo," sanoi muija ja purskahti itkuun.
Mutta ei kukaan vastannut tähän mitään. Alakuloisena joukko erosi, — ja hetkeä myöhemmin oli markkinapaikka vallan autiona syysyön pimeydessä.
* * * * *
Kävi raitis ja vilpas tuuli tunturilla, kun Kari seuraavana aamuna kulki Bergslienistä kotiin omaan pieneen taloonsa.
Oi! hän ei kärsinyt nähdä sitä noin auringon valossa; öillä se ikäänkuin viittasi ja vilkkui hänelle kullanhohtavine ikkunaruutuineen, joiden ympärillä auringon säteet välkkyivät. Kaikki se hauskuus ja rauha, jota se hänelle näytti tarjoovan, oli jotain, jota hän tavallaan otti Ollilta, — sillä ensi kerran pitkään aikaan oli Ollilta suljettu se ovi, joka aina ennen avattiin kohta kun hänen kumarruksissa oleva vartalonsa tuli näkyviin.
Mutta kun Kari astui tupaan ja näki Ollin makaavan kalman kalpeana vuoteella ja Thoren istuvan rahilla vuoteen ääressä, silloin hän ei hämmästynyt; sillä hän heti kohta arvasi mitä oli tapahtunut, — eihän ollut ensi kerta kuin Olli oli tuotu hänen luokseen semmoisessa tilassa, jossa henki oli kysymyksessä.