* * * * *
Näin istui nyt Knapstadin Kari tautivuoteen vieressä ja täällä hän oli sekä lääkärinä että pappina. Hän oli erinomaisen tarkka huomaamaan elämän ja kuoleman merkkejä, vaikka hän ei koskaan ensi katsannolta sitä käsittänyt, vaan täytyi tutkimalla ottaa siitä selko. Ja niin kauan kuin tätä tutkimista kesti, hän ei voinut yhdessä kohti pysyä, vaan hääri ja puuhasi, kulki edes takaisin ja oli hyvin epävakainen mielessään, — mutta siitä hetkestä kuin hän tuli varmaksi asiasta, istui hän lujamielisesti ja tyynenä vuoteen viereen, ja sekä terve että sairas oli turvallisena hänen läheisyydessään, tulkoon sitten elämä tai kuolema; sillä kumpaiseissakin tapauksessa näkyi se selvästi hänen katsannostaan ja koko hänen käytöksestään. — Hän ei koettanut millään tavalla totuutta salata. "Se oli Jumalan tahto, eikä kukaan saanut sitä vastaan napista!"
Päiviä ja viikkoja kului. Auringonpaiste heikontui, ja ainoastaan keskipäivällä valaisi vaaleankeltainen hohde vanhan mökin ikkunanruutuja, mutta ei milloinkaan tunkenut pielen sisäpuolelle. Vihdoin sekin katosi, ja talvi ympäröi heitä hiljaisessa, kukistamattomassa ankaruudessa. Ja hyvä oli niin kauan kuin se oli hiljaa; sillä kuu se kohoitti ääntänsä ja puhui myrskyn kielellä, silloin vapisi sekä elävät että elottomat kauhistuksesta, ja Karin tutiseva mökki, joka sijaitsi tunturitasangon keskellä, luminietoksia seinien ympärillä ja matalalla katolla, näytti siltä kuin se olisi vaipunut polvilleen ylivoiman alta eikä enää voinut kohota ylös.
Silloin oli Karin hankala kulkea lumi-aukion yli hankkimaan ruokaa sairaalle. Itseään hän ei ajatellut, — se vähä, minkä hän tarvitsi, kävi vähemmäksi päivä päivältä; sillä väheneväin elinvoimain kanssa väheni myöskin elintarpeet. Ja kuitenkin tämä oli hänen elämänsä onnellisin aika, vaikk'ei iloisin!
Bergslien oli hänen lähin turvansa, ja sinne hän ei milloinkaan turhaan mennyt. Sigrid ei unohtanut sitä apua, minkä Kari oli hänelle suonut epätoivon hetkellä, ja hän ei näyttänyt voivan milloinkaan kyllin kiittää sitä, joka oli tuonut hänelle Thoren tervehdyksen ja sanoman; sillä nyt hän toivoisasti katseli talvea ja tuiskuvaa lunta — odottaen kesää!
Hänestä kyllä Kari yhä enemmän kutistui kokoon ja kävi ikäänkuin pienemmäksi joka kerralta kuin hän talossa kävi, mutta se oli vaan satunnainen ajatus, joka kalevan valkean tavalla kiiti sielun ohi. Sigrid ei nyt katsonut niin paljon sitä, joka oli olemassa; hän katsoi eteenpäin sitä kohtaan, joka tuleva oli.
Olli makasi hiljaisena vuoteellaan tietämättä mitä oli tulossa. Hän kyllä näki lumen tupruavan pienen ikkunan ohitse kun tuuli kävi sieltäpäin, mutta hän ajatteli kuitenkin kevättä niin raittiiksi ja ihanaksi kuin suinkin, ja silloin hän ajatuksissaan jo otti lippaan käteensä, ja alas tunturia hän meni — liikaten ja vierien, miten vaan sattui, kunhan vaan eteenpäin meni!
Mutta sellaisina hetkinä hän kuitenkin tunsi että hänen täytyi pitää tämä ajatus salassa Karilta; sillä juuri kuin hänellä oli kuva valmis kevätaurinkoineen ja kukkineen, peitti sitä hallayö Karin tyyneistä silmistä, ja silloin kaikki oli kuollutta, — ei ollut ei niin yhtäkään keinoa enää elämään.
Sitten hän taisteli vastaan — pilkkasi ja riiteli ja näytti elinvoimaa kahdessa vapisevassa käsivarressa, — mutta Kari ei väistynyt. — Sitten rukoili Olli ja itki. Kai hän saisi elää, hän, joka oli niin toivoa täynnä! — "Ei, ei!" huokasi Kari ja itki nöyryydessä! sellainen tähtituike silmissä ei ole tätä maata varten, ja sellaiset tulipunaiset ruusut kuihtuneella poskella eivät olleet elämän seppeleesen sidottavat.
Silloin tuli vihdoin se vaikea hetki, jolloin viimeinen matka riippui hänen ylitsensä kuin riippuva kiertokasvi, joka kiertelee puusta puuhun; mutta kuitenkin tavoitti hän sitä ja kokoili kaiken heikkoutensa pontevaan itkuun.