Täten kului kymmenen vuotta. Ingeborg oli vielä yhtä kaunis, ja näytti siltä kuin luonto olisi määrännyt hänen viemään kesän kukkaa syksyyn, ainoankaan lehden putoamatta kukan kuvusta. Laurille oli hän yhä vielä sama silmän huvitus ja ilo, kuin silloin koska hän ensi kerran tapasi hänen kirkkomatkalla; ja kun tämä kauneus oli heidän liittonsa solmu, niin oli hyvä Ingeborgille, joka rakasti lempeyttä ja hyviä päiviä, ettei se au'ennut ennenkuin kaikki raukesi.
Syksyllä on väliin päiviä, jolloin aurinko paistaa niin lämpimästi, ilma on niin lauhkea, että koko kuihtuva luonto on hämmästyttävän rehoittavan ja voimakkaan näköinen, mutta se on valhetta; sillä ravinto on kulutettu, elinvoima on loppunut. Niin oli Ingeborginkin kauneuden laita. Hänen elämänsä Laurin kanssa oli ollut mukava ja hyvä ulkonaisesti, mutta sisästä se oli kulunut — siellä ei ollut tasapainoa! Ja siitä se tuli että vaikka hän vielä runsaassa mitassa antoi toisille, väheni hänen oma elinvoimansa niin nopeasti, ettei kukaan sitä aavistanut ennenkuin kuolema äkisti pani merkkinsä häneen.
Silloin Lauri heräsi ja ihmetteli sitä mitä hän näki: "Eihän toki voinut olla mahdollista että Ingeborg voisi kuolla! Hän, joka oli niin kaunis, niin suopea, niin lempeä? Hän, jonka kanssa hän oli niin iloista elämää elänyt…?"
Kyllä, hänkin voi kuolla, ja hänen viimeinen hetkensä läheni suurin askelin. Silloin Lauria valtasi epätoivo, jommoista hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Hän rukoili Jumalaa, hän avuksi huusi Häntä, hän heittäysi kuin hullu laattialle ja väänteli itseään; hän tarjosi Jumalalle kaikki mitä hänellä oli Ingeborgin sijasta, paitsi elämää, sillä elämän tähdenhän hän tahtoi häntä pitää. Mutta Lauri Karhun täytyi tälläkin kertaa väistyä ylivoiman edestä. Kun kaksi viikkoa oli kulunut ensimmäisestä epätietoisesta kauhistuksen merkin ilmestymisestä, lepäsi Ingeborg haudassaan, ja Lukne-talossa oli pidetty hautajaiset, jotka hankkivat vainajalle maineen, joka ulottui paljoa kauemmaksi kuin hänen hiljaisen elämänsä vaikutus.
Lauri oli siis nyt taas leskimies. Pojat olivat täyttäneet yhdeksäntoista vuotta, ja Aagot, joka hänkin oli niinkuin lapsi talossa, oli viidennellätoista. Ensimmältä näytti kaikki tasoittuvan hiljaiseksi elämäksi, toinen väistyi toisen tieltä, he soivat toinen toiselleen sijaa ja siinähän kaikki ulkonainen rauha juuri onkin. Lauri itse oli vielä niin surun vallassa, että oli kuin hän olisi kauheasti kamppaillut ja ylivoima olisi polvellaan hänen rintaansa painanut; sillä lyhyt ähkiminen osoitti että hän kyllä tahtoi nousta, mutt'ei voinut.
Tätä ei kuitenkaan kauan kestänyt. Ponteva elinvoima hänessä taisi kyllä lannistua ajaksi, mutta se ei kuollut. Kun sentähden noin pari kuukautta oli kulunut, virkosi hänen luontonsa jälleen vähitellen, ja kun hänen rinnallaan ei ollut ketään, joka olisi voinut hallita, ja hillitä sitä, niin Lauri alkoi juuri siitä, missä hän päätti yhdeksäntoista vuotta sitten, kun hänen ensimmäinen vaimonsa kuoli. Mutta pahuus nuoruuden raittiuden rinnalla ei levitä sellaista pahennusta ympärilleen, kuin silloin kun se vetää mustat piirteensä vanhuuden lakastuneille kasvoille. Lauri Lukne ei edellämainitulla ajalla kaikessa häijyydessään ja jumalattomassa vihassaan ollut niin suurena kauhuna ihmisille, kun miksi hän nyt tuli, kun juuri sama mieli ilmaisi itsensä samalla tavalla.
Aagot oli ainoa, joka nurkumatta kovia päiviä kesti; sillä hän oli tosin kuin talon tytär, mutta hän tunsi kuitenkin sen perustan epävakaisuuden, jolla hän seisoi, ja hän ei sallinut elämän kokonaan itseään hallita. Voi tulla aika, jolloin Lauria ei enää ollut, ja voi jo aikaa sitä ennen tulla päivä, jolloin hänen, Aagotin, täytyi lähteä pois siitä talosta, jossa hänellä ei ollut mikään oikeus olla. Mutta niin kauan kuin hän siellä oli, tahtoi hän tehdä kylläksi sen edestä minkä hän sai, ja sentähden hän vastustamatta otti kaiken isäpuolen luonnottoman häijyyden raskauden päällensä ja antoi pelkkää ystävällisyyttä sijaan.
Tästä ajasta kului kaksi vuotta hitaasti ja ilottomasti; silloin Aagot vahvisti kasteenliittonsa; mutta ei millään juhlallisuudella tätä juhlapäivää vietetty. Aagot sousi talosta varhain eräänä syys-aamuna molempain veljein ja muutaman palvelijan kanssa. Äidin virsikirja oli ainoa rakkauden-seura mikä hänellä oli, ja kirja kädessä istui hän surumielisenä ja hiljaisena koko matkan. Kotimatkalla sitävastoin tunto siitä, että hänen asemansa Jumalaan ja ihmisiin nyt oli vallan uusi ja tärkeämpi kuin ennen, saattoi häntä iloisemmalle mielelle, ja hän loi terävän katseensa ihmeellisen hellästi veljien uhkamielisiin kasvoihin.
Hän ei milloinkaan ennen ollut niin selvään nähnyt että isäpuolen viha ja vahingoniloinen luonto oli mennyt perinnöksi pojille, ja että se oli pannut merkkinsä jok'ainoaan kasvojen piirteesen ja sävyyn. Kunpa hän tällä hetkellä olisi voinut panna kätensä heidän päänsä päälle ja siunata heitä, niinkuin pappi hiljan oli häntä siunannut! sillä se oli sisällisesti vahvistanut häntä, ja hän tunsi itsensä ikäänkuin suuremmaksi sen jälkeen.
"Voi sentään, jospa veljet olisivat kiltit häntä kohtaan, hänellä kun ei ollut isää eikä äitiä, ei kotoa ei turvaa!" Ja niin hän uudelleen loi rakkaudenkatseen heihin kysyäkseen ja tutkistellakseen mitä he ajattelivat.