"Jumala siunatkoon sinua ja lastasi," kuiskasi Lauri, ja hän oli vähällä ruveta itkemään niinkuin toiset.
"Kiitoksia," nyyhkytti Ingeborg ja puristi lasta rintaansa vasten.
"Niin, niin," tuumasi Lauri ilomielin. "Minun pitää keskiviikkona tulla sinun luoksesi, jotta saamme asiat selville, — sillä onhan parasta että panemme kuulutuksille sunnuntaiksi?"
"Niinkuin tahdot," huokasi Ingeborg.
Sitten ojensivat toinen toisilleen kättä jäähyväisiksi ja jokainen meni kotiinsa.
Nyt kului pari päivää, jolla ajalla Ingeborg oli kovin onneton, ja lakkaamaton itku oli hänen ainoa turvansa; mutta sillä olikin vastustusvoima kukistettu. Väsymys ja alakuloisuus osoittivat hänelle köyhyyttä kaikkine seurauksineen, ja elämänhalu, joka tirkisti esille mielen murtamisen läpi niinkuin tähti sadepilvestä, puhui hauskuudesta ja kunniasta, joka hänelle tulisi osaksi rikkaan talon emäntänä. Sen kautta oli epätietoisuus voitettu, ja kun Lauri leveänä ja mahtavana astui hänen huoneesensa keskiviikkona, vastaanotti hän rikkaan kosijan nöyränä ja ujona.
Jos Lauri Karhu olisi voinut lakia ja tapaa vastaan rikkoa niin olisi kuulutettu kaikki kolme kertaa yhtenä sunnuntaina. Mutta niinkuin asiat nyt oli, täytyi hänen malttaa mieltänsä kuukautta myöhemmäksi, mutta silloin pidettiinkin häät Lukne-talossa niin komeat kuin raha ja ylpeä mieli voivat toimeen saada.
Uuden emännän kanssa tuli uusi ja parempi henki Lukne-taloon, sillä vaikka ei Ingeborg, niinkuin ensimmäinen vaimo, ollut toimelias ja neuvokas, niin hän kuitenkin oli, mitä lempeys ja kauneus aina on: hiljainen ylivalta talossa. Hän muisti alhaisuuttansa, ja sentähden hän ei milloinkaan tahtonut muuta kuin mitä Lauri tahtoi; mutta Laurista tuntui kuitenkin siltä kuin hän tekisi vaan vaimonsa tahdon mukaan. Se oli sävyisä ja hyvä elämä, se ei vienyt eteenpäin, mutta se ei myöskään taaksepäin ajanut — se oli tasaista kulkua! Ingeborg oli samallainen kuin ennenkin, sillä se oli hyvin hiljainen kehoittava syy, joka oli tehnyt hänet Lauri Karhun vaimoksi; Lauri sitä vastoin oli yhä edelleen yhtä rakastunut häneen. Olihan Ingeborg kaksikymmentä vuotta nuorempi häntä ja nuoruutensa ihanimmassa kukoistuksessa, kävipä hän aikaa myöten vielä entistä kauniimmaksi, sillä hyvät päivät ja huolettomat olot silittivät otsan ja hankkivat ruusuja poskille. — Se oli hauska elämä, nykyisyydessä; mutta se ei kasvattanut yhtään lehden nuppua ijäisyyttä varten.
Oli kumminkin yksi kohta, joka näytti hyötyvän tästä avioliitosta; sillä vaikk'ei se perin pohjin muuttunutkaan, niin se kuitenkin monessa kohden parani: se oli kaksoisten suhde toinen toiseensa. — Lauri ei nyt enää istunut kynnyksellä yllyttämässä heitä tappeluun, ja äitipuolen huoli siitä, että molempia kohdeltaisiin samalla tavalla, paransi aikaa voittaen heidän keskenäistä suhdettaan toisiinsa. Ei tosin vieläkään ollut pitkä matka vihaan, ja rajumielisyys särki väliin jyrkästi hyvän välin; mutta he eivät sentään alinomaa toinen toistaan ärsyttäneet. He eivät enää seisoneet kukin sängyntolppansa vieressä katsellen vihaisesti toisiinsa, — he häpesivät kaunista lempeäsilmäistä äitipuoltaan ja he häpesivät vielä enemmän, kun tyttö seisoi hiljaa heidän edessään ja katseli vuorotellen toista ja toista suurin kummastelevin silmin, ja kohta huomatessaan vähintäkin vihan osoitusta heidän kasvoissaan, säikähtyneenä pakeni heidän luotaan. — Kaikki tämä tapahtui hyvin hiljaisesti, mutta yhtä varma kuin se on että löytyy kieli, joka on voimakkaampi kaikkia maan huutavia ääniä yhteensä, yhtä varmaan nämät veljetkin kuulivat sen kehoitusta sielussaan ja he ajattelivat ensi kerta tekojansa.
Sen mukaan kuin Aagot, se oli tytön nimi, kasvoi leikkien ja hyvien päivien suojassa, kehittyi hän erinomaisen kauniiksi ja miellyttäväksi sekä näköön että käytökseen nähden. Hän oli loistava ja puhdas kuin lilja-kasvi; mutta hänen silmissään oli sen ohessa jotain, joka teki että ne väliin loivat ankaran katseen siihen, jota ne kohtasivat. Siitä lapsi ei mitään tiennyt. Vaikka hänen luonnossaan löytyi ankaruuden voima, niin se ei häneltä lapsenleikkiä vielä riistänyt. Mutta veljet tunsivat sitä, ja seisoivat monta kertaa ripillä tämän katseen edessä. jota hän ei vielä luonut heihin muulla tavalla kuin hän loi sen puun taittoon tien varrella. Tästä luonnonvoiman välittömästä kesyttämisestä syntyi pian lähempi suhde. Siitä kehittyi jonkimoinen hiljainen kilpataistelu heidän välillään siitä, kumpi heistä useimmin ja pisimmäksi ajaksi voisi saada Aagotia puolelleen, mutta tyttö oli säästäväinen antimensa kanssa, hän muisti aina riitaa, ja kaikki ne hyvät ja houkuttelevaiset sanat, joita hän kuuli, tiesi hän tulevan samasta suusta, joka oli vihaa ja häijyyttä lausunut. Hän antoi kuitenki takaisin sen verran lempeyttä, kuin tarvittiin lisäämään hänen valtaansa veljien yli, ja kun nämä ajan pitkään huomasivat että he jokaisesta riidasta tai vihan ilmauksesta kadottivat osan tytön suosiosta, jota oli niin vaikea saavuttaa, niin he vihdoin totuttivat itseään harjoittamaan jonkimoista itsensä hillitsemistä, joka ensin tuli tavaksi ja myöhemmin luonnoksi.