Ja samassa Lauri viskasi molemmat rahat uudestaan laattialle, ja ahnaat pennut ryntäsivät niiden kimppuun, ja leikki päättyi siten, että läsnä-olijain täytyi eroittaa ne toisistaan, jott'ei se päättyisi mitä kauheimmalla tavalla.
Tällainen oli Lukne-talossa elämä, siksi kuin pojat täyttivät yhdeksän vuotta. Silloin jotain tapahtui, joka ainakin ajaksi loi valoa näihin kolkkoihin oloihin. Ensimmältä se tosin oli ainoastaan kuin häilyvä valo ovenraosta; mutta sitten, pilkkopimeän yön jälkeen, valkeni kuitenkin siunattu aamuhetki siitä.
Lauri oli siihen aikaan noin neljänkymmenen yhdeksän vuotias. Surun kolkkous oli, kuten jo on mainittu, suureksi osaksi haihtunut; hän taisi hymyillä ja hän hymyili usein; se tosin ei ollut mikään hyvä nauru, — ei vapautumiseksi, niinkuin filosoofit sanovat, ei, se oli ennemmin voittamiseksi, sillä hän nauroi vahingolle, mutta se oli kumminkin liikutus mielessä, joka järisytti paatumuksen muurin erilleen ja ikäänkuin Memnonin patsaassa sai sortuneet säveleet lauluksi sointumaan. Lauri rakastui, rakastui niin, kuin hän ei milloinkaan ollut rakastunut; sillä hän oli tosin kyllä lempinyt vaimo-vainajataan, mutta se oli kuitenkin ollut enemmän siveellinen voima, joka salpasi hänen hurjaa luontoansa, kuin se, missä tunto antaa saman mitan, jolla sille mitataan. Jos ensimmäinen vaimo olisi elänyt, olisi Lauri Lukne elänyt elämänsä loppuun, tietämättä ja tuntematta mitään omista tunteistaan. Nyt hän oli kuin uudesta syntynyt ja näki kaikki ihan toisessa valossa, ja mennyt aika vaipui äkisti unohdukseen, niinkuin kivi uppoo mereen ja veden pinta sulkeutuu hiljaa ja tasaisesti yli halkeaman. Niin kävi siis Lauri Karhu sitä ihmeellistä sokean kulkua, jota moni häntä ennen oli käynyt; uneilemisen ja ikävöimisen johdattamana, tulisena kuin nuorukainen, vaikka hän oli 49 vuoden vanha — mutta rakkaushan onkin nuoruudenlähde, — missä esiintyneekin, se on nuoruus!
Se kävi näin: Lauri oli kirkon luona monta kertaa nähnyt nuoren lesken, jonka mies hiljan oli kuollut ja joka ainoan lapsensa, neljänvuotiaan tytön, kanssa eli köyhyydessä. Leski vetäytyi aina ujona ja nöyränä kirkkomuurin lähelle taluttaen lasta kädestä ja katseli arasti väkeä. Mutta hän oli kaunis, niin kaunis, että vaikka hän vielä suruvaatteissa kävi, kuitenkin yksi ja toinen nuorimies häntä läheni ja lausui silloin tällöin jonku ystävällisen sanan, jota kumminkin seurasi silmäys, joka sanoi paljoa enemmän kuin sana; mutta Ingeborg, se oli lesken nimi, vastasi tähän lyhyesti ja lempeästi, joka teki hänen kauniit kasvonsa niin rakastettaviksi, että se vaan kiihoitti nuorisoa koettamaan seuraavalla kerralla päästä häntä hiukan lähemmäksi. Tämän näki ja huomasi Lauri Karhu vallan hyvin, vaikka hän vielä miehuullisesti pysyi taampana; mutta kun puoli vuotta oli kulunut, ja kun kesä herätti kaikki voimakkaat tunteet uuteen eloon hänen mielessään, kypsyi hänen tahtonsakin. Silloin tuli pyhäpäivä, jolloin leski taas seisoi vanhalla paikallaan ja samassa asemassa. Vähän matkaa siitä oli joukko nuoria miehiä, jotka nauroivat ja laskivat leikkiä, mutta silmät oli leskeen päin luodut; mutta silloin Lauri Lukne leveänä ja vakavana astui lesken luo, — jos jonkun teki mieli katsella sinne, täytyi hänen ensin katsoa Laurin selän läpi! Lauri puhui ensin ilmasta, — sitten hän hellästi tarttui lapsen käteen ja talutti sitä äidin rinnalla kulkien tietä myöten.
"Totta tosiaan hän nyt lesken vie!" huudahti yksi pojista.
Ja Lauri vei hänen tosiaankin, sillä vaikka hän ei monipuheinen ollut, sai hän kuitenkin sanotuksi enimmän siitä, mitä hän ajatteli; mutta se on totta: ajatus ei ollutkaan kuin haarainen kiertokasvi hänen sielussaan! Se oli niin yksinkertainen, että Ingeborg ymmärsi sen puolesta sanasta, ja sillä välin kuin hänen sydämensä tykytti niin, että huulet siitä vapisivat, heräsi hänessä arka ajatus, joka rukoili pyhän muiston, ujouden ja muun sellaisen puolesta, mutta Lauri Karhussa oli voima, joka valtaa lesken mielen! Hän oli rikas mies, jota ei kissakaan ollut vielä tohtinut vastustaa, ja hän rakasti Ingeborgia niin, että hän kyllä taisi vetää vertoja kahdenkymmenen vuotiaasen nuorukaiseen. Kun he vihdoin tulivat portille, josta Ingeborgin kapeaa polkua myöten piti mennä köyhään kotiinsa, pysähtyi hän ja nojasi portin tolppaan, sillä hänen jalkansa vapisivat, ja hän veti tyttöä luokseen ikäänkuin suojelukseksi.
"Minä saatan sinua sisään," sanoi Lauri ja sysäsi häntä hiljaa tolpan luota ja sulki portin.
"Ei, ei se kannata että sitä te'et!" pyysi Ingeborg ja tarttui kovasti porttiin vapisevin käsin.
Lauri katsoi visusti häneen: "Eikö hän voinut tehdä niinkuin hän tahtoi?" Mutta se rohkeus, joka ilmaisi itsensä lesken silmissä, kun hän loi ne Lauriin, tuli puhtaasta, hienosta naisen sielusta, ja senvuoksi se poistikin lempeästi, mutta varmasti rohkean ajatuksen Laurin mielestä, ikäänkuin hellä käsi vetää orjantappuran piikin kipeästä haavasta.
He jäivät hetkeksi siihen seisomaan, eikä sanaakaan puhuttu. Silloin rupesi selvenemään Laurin sydämelle, musta vihanpilvi katosi hänen silmäinsä edestä ja hänen katseensa kohtasi lempeästi niitä lauhkeita, hohtavia silmiä, jotka vielä olivat häneen luodut ikäänkuin tervehdyksenä Jumalalta, ja hän kävi niin suopeaksi, että Ingeborg alkoi itkeä ja pikku tyttö itki myös, eikä kumpikaan tiennyt minkätähden.