Hän olikin ollut viimeinen suuresta suvusta, jonka hän tavallaan lopetti; sillä hän oli niin hieno ja miellyttävä, niin hiljainen ja lempeä kuin olento voi olla, kun hämmennykset vihdoin viimein kokonaan sulavat yhteen ja selvityksen pohjaan jää kiteytynyt pisara, — mutta sitten ei sen edemmäksi menekään. Vanhalle rungolle ei siitä mitään hyötyä ollut että uusi suku oli elämän puuhun istutettu; sillä kun uudet vesat eloon tulivat, särkivät he alkuperänsä.
Mikä se sitten oli, joka vaikutti sen, että Lauri Karhu sai sellaisen vaimon niin häneen mieltymään? Oliko syynä siihen se, että vaimon onni oli siinä että hän voi sitoa miestänsä, ja miehen onni oli olla vaimonsa sitomana? Se on varma, että kun vaimo nuoruudessaan suostui Laurin vaimoksi rupeamaan, kävi tämän hurja luonto sanomattoman iloiseksi, ja näytti siltä kuin hän kuristaisi vaimon kuoliaaksi syleillessään häntä; mutta nainen katseli hurjuutta suurin, vakavin silmin, — silloin Lauri sulki hänet syliinsä, ja senjälkeen hän kuin katuvainen pyysi päästä hänen luokseen, joka kerta kuin hän tuli.
Mutta tämä vaikutus ei kestänyt hetkeä pitemmälle. Hän oli kesytetty, mutta ei pehmennetty. Jos hän olisi nainut toisellaisen naisen, joka olisi ollut iloisempi luonteeltaan ja jolla olisi ollut kylläksi hyvyyttä pannaksensa lempeyttä kovuutta vastaan, silloin hän olisi voinut ottaa vaikutusta hänen luonteestaan, ja osa hänen ylimääräisestä elinvoimastaan olisi tasoittunut; hiljaisen, henkisen vaimon rinnalla hän vaan kätki sitä, sillä he olivat liian erilaiset, ettei toisen vaikutus toiseen voinut tapahtua, ja sentähden peto hyökkäsi esiin jälleen, kun side katkesi.
Siten kului vähän aikaa eteenpäin, ja kun Lauri oli käyttänyt osan voimiaan rajuun mielentilaansa, väsyi hän siihen määrään että ikävöi lepoa ja rauhaa, mutta hän ei kuitenkaan ollut lempeämmäksi tullut, sillä kun suru ei vaikuta nöyryyttä, paaduttaa se mielen taipumattomaksi, ja Lauri eleli vielä hiljaisuudessa niinkuin se, jota on pannut pää ettei hän milloinkaan enää ilahuta itseään eikä muita, vaikka olisi syytä siihen joka hetki päivässä. Pahin oli kuitenkin hänen suhteensa lapsiin. He olivat viaton syy äidin kuolemaan, he muistuttivat häntä alituisesti hänen kärsimästään tappiosta, ja hän ei kärsinyt nähdä heitä silmäinsä edessä. Häntä suututti heidän avuttomuutensa, ja heidän vinkumistaan hän ei kärsinyt kuulla! Vasta myöhemmin, kun kaksoiset alkoivat vaurastua, alkoi hän vähin kiinnittää mieltänsä heihin, ja kun he kahdenvuotisina rupesivat osoittamaan pientä omaa tahtoa kukin erikseen, eivätkä millään tavoin kasvaneet samanlaisessa järjestyksessä, vaan päinvaston ikäänkuin kaksi itsepäistä oksaa kasvoivat kukin omaan suuntaansa, silloin Lauri vähitellen alkoi kiinnittää huomiota heihin, ja kun he myöhemmin kuin sudenpenikat vähimmästäkin syystä hyökkäsivät toistensa kimppuun, nauroi hän niin että tutisi, ja se oli hänen paatuneen surunsa ensimmäinen vapautus.
Talon palvelijoita ja vieraita ihmisiä, jotka sen näkivät, suututti monta kertaa tällainen meteli; mutta ei kukaan tahtonut puhua Laurille siitä, ja niin sitä jatkettiin, niinkuin oli aloitettukin. Mutta pojat kasvoivat, eivätkä näyttäneet ensinkään turmeltuvan riidasta; mutta turmion tuotti riita kumminkin, vaikka se oli kätketty elinvoiman sekoitukseen, niinkuin taimessa on sekä orjantappuran piikin että kauneimman ruusun aihetta.
Myöhemmin, kun toinen heistä edistyi enemmän kuin toinen, sai heidän vihansa luonnollisen syyn purkaamiseen; mutta missä molemmat olivat yhdenvertaiset, siinä luonnottomuus astui esiin; sillä toinen ei suvainnut että toisella oli, mitä hän itse ei kuitenkaan tarvinnut. He olivat toistensa tiellä, ei ainoastaan Lukne-talossa, vaan koko elämässä.
"Sinulla on kaksi kelpo poikaa, Lauri," sanoi yksi ja toinen, joka talossa kävi.
"Niin on," vastasi Lauri tyytyväisesti. "Ne ovat nokalla ja kynsillä varustettuja lintuja, toinen ei anna toiselle perään, ennenkuin höyhenet ja karvat lentävät korvien ympärillä." Ja Lauri nauroi niin että hän tärisi, ja sitten hän kutsui Aamundin luokseen; koska, niin selitti hän, Aamund oli tavallaan vanhempi, koska hän tuli maailmaan paria tuntia ennenkuin toinen, joka oli Niilo nimeltään; ja kun Lauri kutsui vanhemman pojan, niin oli tuskin sana lausuttu, ennenkuin Niilo tuli kiitäen katsomaan mitä Aamundilta tahdottiin, ettei vaan jotain tälle annettaisi, jota hän ei saisi. Ja kun he molemmat saapuivat isän luo, viskasi tämä mielellään pari vaskirahaa heille kiistan-esineeksi, ja he ryntäsivät molemmat niiden yli ja tappelivat niinkuin kaksi ärsytettyä koiraa yhdestä luusta.
"Jos he tällä tavoin yhä edelleen jatkavat tappelemista," sanoi eräs naapuri, kun molemmat pojat punaisina ja vihaisina seisoivat kukin vaskiraha kourassa, "niin on varsin hyvä että Lukne-talo on niin iso, että voit jakaa sen kahtia ja panna aita väliin."
"Ohoh," nauroi Lauri Karhu, — sillä tällä hetkellä hänen käytöksensä osoitti, että hän kerta oli karhua hyväillyt — "Ohoh! Väkevin saa talon! Tänne vaskirahasi," kääntyi hän Aamundiin. "Sinä, vanhin poika, olet saanut pienemmän! Tänne sinunkin, Niilo. — se, joka saapi isomman rahan, hän saa talon, — pienempi raha voi saada Skjaerehougenin."