Nämä kolme liika-nimeä oli Lauri saanut eri tavalla. Luknenmieheksi häntä nimitettiin oikeutensa johdosta, Luknenpojaksi muistoksi siitä ajasta, jolloin hän halpana renkinä palveli tässä talossa ja jokainen tiesi että kun Luknen isäntä oli maahan saatu, oli Lauri samassa talon omistaja; sillä löytyi ainoastaan yksi perillinen, ja se oli kahdenkymmenen vuotias tyttö, joka ei ensinkään sitä salassa pitänyt, että hän poikaa lempi. Liikanimen Karhu oli hän tosin saanut saman luonnonvoiman käyttämisellä, josta hänen oli toisiakin nimiä kiittäminen; mutta hänen oli kuitenkin siinä tilaisuudessa täytynyt ko'ota itselleen suurempi varasto.
Lauri oli näet kerta karhun kaatanut. Se nyt ei ollut niin järin harvinaista seudussa, jossa karhu oli yleinen; mutta tapa, jolla se tapahtui, oli tavaton, ja sitä kai liikanimi tarkoitti. Karhu oli käynyt lehmän kimppuun, joka oli karannut aitauksesta ja lähtenyt salomaahan, ja kun Lauri tuli juuri samassa kuin karhu iski kiinni lehmän selkään, jotta lehmä vaipui polvilleen, niin hän ei miettimään jäänyt, vaan riisti seipään siitä aidasta, jonka yli hän juuri oli hypännyt, ja lähti karhua vastaan. Tämä, joka oli saanut veren ma'un, ei antanut rankaisematta häiritä itseään hyvän aterian nauttimisessa, vaan hyppäsi lehmän selästä ja hyökkäsi kahdella jalalla kulkien pojan kimppuun, — jo nyt seurasi syleily, jolla ei ollut enemmän vierasvaraisuuden kanssa yhteistä kuin tuo keski-aikana tavallinen kutsumus kuolemaan tuomitulle ritarille: mennä sinistä neitoa syleilemään!
Eikä Lauri ollut uskonut että kaksi käsivartta voisi puristaa niin kauhean kovasti, hän, joka juuri uneksi vallan toisellaista syleilyä; mutta jos osmo olisi tällä hetkellä tiennyt, että oli pitkä kappale terästä sen oman karvaisen rinnan ja pojan rinnan välillä, niin ei se olisi niin kovasti poikaa syleillyt; sillä kun se mölisten laski pojan irti, oli tämän hyvä puukko tunkenut paksun nahan läpitse ja puhkaissut pedon sydämen.
Se oli lyhyt, ankara tappelu, se kysyi henkeä! Ja kun karhu kuoleman iskun saatuansa kellahti maahan, vaipui Lauri, verisenä ja huimautuneena karhun viereen ja makasi kanan aikaa siinä avuttomana. Kun ihmisiä vihdoin tuli paikalle, näkyi sekä ruumiista että vaatteista, että joll'ei rohkea, harjautunut ryhti, tahi kenties onni yksistään olisi pojan kättä ohjannut, niin karhu vähällä vaivalla olisi avannut pojan elämänlähteen paikalla, missä sitä ei enää olisi voinut sulkea. Niin kuin nyt oli, päättyi kaikki kunnialla ja ilolla, ja puolitoista vuotta tämän tapauksen jälkeen oli Luknenpoika muuttunut Luknenmieheksi.
Lauri eli onnellista elämää vaimonsa kanssa; hän oli tyytyväinen kaikkeen, ja vaikka heidän avioliittonsa oli lapseton, se ei hänestä mikään surun aihe ollut. "Hän ei rakastanut lapsia," sanoi hän ja arveli "että se oli vallan luonnollista että Jumala ei hänelle sellaisia lähettänyt." Mutta Jumala olikin toista mieltä siinä asiassa kuin Lauri Karhu, ja kaksitoista vuotta häitten jälkeen synnytti Laurin vaimo kaksoiset, kaksi vahvaa poikaa, jotka näyttivät vaatineen elämänsä kehitykseen kaiken sen voiman, mikä äidillä oli, sillä tämä kuoli muutamia päiviä lapsien syntymisen jälkeen, hiljaa kuin lamppu, joka sammuu öljyn puutteesta.
Tämä kuoleman kohtaus teki mitä kummallisimman vaikutuksen Lauriin. Häntä valtasi kyllä syvä, kauhistavainen suru, jota hän ei voinut viskata luotaan eikä kantaa; mutta ilmaus oli niin omituinen ja hirvittävä ettei kukaan voinut sääliä häntä ensinkään. Isku tulikin niin odottamatta. Mitäs se oli että vaimo nyt, kun vaikein oli ohitse, makasi noin heikkona ja kalpeni ja ikäänkuin tuumittain menetti henkensä? Mitähän hän tarkoitti, kun hän kerrastaan nousi istualleen vuoteella ja katsoa tuijotti mieheensä, jotta tämän mielestä tuntui kuin hän olisi tahtonut polttaa merkin hänen sieluunsa ikuiseksi muistoksi hänen rajulle mielelleen. Ja mitä se tiesi että vaimo kaatui takaisin vuoteelle, ikäänkuin juuresta poikki hakattu puu kaatuu maahan, ja että samat silmät nyt tuijottivat häneen niin kamalasti ja jäähdyttävästi, että Lauri vapisi kiireestä kantapäähän ja tavoitti sängyn tolppaan pystyssä pysyäksensä? Oliko se kuolema? Hänen vaimonsa kuollut? Ja noin ilman mitään syytä: Ilman mitään ennettä oli ylivoima käynyt hänen rauhalliseen, onnelliseen elämän-juoksuunsa ja sanonut: Seis, Lauri Karhu! nyt saat koettaa yksin hetken aikaa.
Niin, vaimo oli todella kuollut! Ne kaksi silmää, jotka olivat valaisseet hänen rauhattomuutensa, olivat ikipäiviksi suljetut. Silloin raukesi yhtä haavaa koko se voima mitä hänessä oli, sillä hän ei ollut milloinkaan itseään sitonut; suitset, jotka olivat hänen luontoaan ohjanneet, olivat olleet ikäänkuin leikkikaluna kahdessa pienessä laihassa kädessä, jotka nyt olivat ristissä vaimon rinnalla, tavan mukaan niin asetettuina kuoleman rukoukseen!
"Oi Jumala ja isä! Varmaan on hän mielen vikaan joutunut!" kuuli nyt sekä ääneen että kuiskaten lausuttavan Lukne-talon väen kesken, kun Lauri vähän väliä ulvoi kuin haavoitettu susi, joka ei pakoon pääse. Mutta hänen vihansa ja epätoivonsa täytyi mukautua miten parhaiten ja nopeimmin taisi, muuten olisivat hengen vieneet; sillä voimat vyöryivät hänessä kuin Ragnarökissä, ja jos hänellä olisi ollut puoliakin niistä, niin hän olisi ollut kahta väkevämpi.
Niin hän siis raivosi eläviä ja elottomia vastaan niin kauan kunnes hän sai paikan tyhjäksi ympärillään, ja sitten hän istui pöydänpäähän ja tuijotti punaisilla, turpuneilla silmillään ympäri huonetta. Vähän väliä tuli säikähtynyt piika sisään ja pani ruokaa ja olutta hänen eteensä: "Hän ei tahtonut maistaa olutta eikä ruokaa!" — "Itsellesi siitä suurin vahinko on," ajatteli tyttö, ja hiipi jälleen ulos. Ja hänen ainoa seuransa oli iso kärpänen, joka alinomaa lensi ikkunaruutuja vastaan eikä pitänyt mistään väliä, katsoiko Lauri sitä vihasin silmin vai ei. Se oli tavallansa sekin olevinaan Lauri Karhu, töytäsi ruutua vastaan yhtä perää, eikä huomannut että oli pantu aitaus juuri siihen paikkaan, mistä se pyrki ulos.
Talonhoidon kanssa kävi niin ja näin. Lauri oli kyllä perää pitänyt, mutta älykäs vaimo oli kuitenkin kättä ohjannut, ja sentähden kaikki edelleen kävi tämän sanan ja ajatuksen mukaan, vaikka palkolliset saivat omin päin toimia. Siten vaimo tavallansa vielä haudassa piti edesvastausta perinnöstään.