"Minulla on tässä jotain Knapstadin Karille, hän varmaankin sitä tarvitsee," sanoi Sigrid liikutettuna ja astui kynnyksen yli.
"Ei, Sigrid-kulta!" sanoi Thore suruisesti ja tarttui hänen molempiin käsiinsä. "Ei Olli eikä Kari enää tarvitse tässä maailmassa mitään. He ovat molemmat kuolleet. Minä tulin tänne päivän laskun aikana ja siitä asti olen istunut täällä — ja olen ajatellut monta asiaa!"
Ja hän vei vapisevan tytön tupaan. Siellä he istuivat Karin kirstulle ja puhuivat elämästä niin hyvin kuin voivat sitä tehdä kuolema silmien edessä. Ja he jäivät sinne yöksi, mutta se ei tapahtunut keskenäisen päätöksen kautta, vaan ainoastaan siitä että heillä oli sama ajatus.
Ja kun aamu koitti tunturilla, alkoivat he järjestellä tuvassa. Lumi, joka peitti kaikki esineet, luotiin pois ja sitten arveli Thore että heidän piti asettaa vuode niin että Kari voi levätä armaansa rinnalla — "sillä nyt Hän kanssa tyttönsä häitä viettää, niinkuin Ollin laulussa sanotaan!" sanoi Thore ja katsoi rukoilevin katsein Sigridin silmiin.
Silloin sama ajatus taas tuli heidän mieleensä, joka kohosi yli surun yhtä valoisena ja iloisena kuin aamu-aurinko yli lumitunturin, ja he astuivat rohkeasti Bergslieniin, mutta auringonsäteet loivat juhlallisen valon Olli-pojan ja Knapstadin Karin hiljaiseen morsiuskammioon.
III.
Lukne-talo.
Kun tyynellä ilmalla soutelin leveän vuonon poikki, niin päivän valossa voi nähdä saman vuonon kapeaa, pitkää haaraa, joka suikerteli tunturien välissä ja hävisi näkyvistä lukemattomiin mutkiin, joita vasten korkeat huiput kallistuivat ja joita ne suojasivat. Ulkona aavalla selällä myrsky usein ajoi vaahtopäisiä aaltoja edellään tunturia kohti, joita vastaan se itse törmäsi ja särki mahtavat siipensä; mutta kun ohjasi veneensä kapeaan, mustaan mutaan tunturien välillä, niin pian tuli tyveneesen veteen, joka laineettomana hellästi lepäsi kivirannikkojen välissä; ja kun souti vielä edemmäksi, teräväin huippujen ohitse, esiinpistäväin tunturikulmain ja taipaleiden ympäri, niin tultiin taas paikkoihin, jossa vesi alkoi käydä leveämmäksi ja jossa sen tumma pinta siinsi hohtavien pilvien heijastamisesta. Täällä tunturi vähitellen väistyi etäämmälle ja tasoitti lakeuden edessään, jossa paikka paikoin oli pieniä viljeltyjä maatilkkuja, jotka ilmoittivat elämän tointa, mikä varmaankin enemmin lannistaa kuin ylentää mieltä.
Edempänä, tahi oikeammin syvemmällä lahdessa kävivät rannat enemmän asutuiksi, sen mukaan kuin niitä sopi viljellä, ja täällä samassa päättyi veden rauhaisuus. Useampia pieniä jokia virtasi alas tuntureilta, yhdistyivät siellä täällä järveksi, puhkesivat taas sieltä esiin yhtenä virtana, joka häiritsi vuonon tasaista juoksua. — Siinä missä se vihdoin päättyi, leveni pieni rantalaakso ja siinä oli yksi ainoa iso, hyvästi rakennettu talo, jonka ympärillä oli hujan hajan pieniä huoneita, kukin eri tarkoitusta varten, vanhan tavan mukaan. Talon nimi oli Lukne.
Talon omistaja oli nimeltään Lauri; yleiseen tunnettu nimellä Luknenmies, väliin iloisessa seurassa: Luknenpoika. Mutta se, joka toivoi olevansa tervetullut Lukne-taloon, hän tervehti hymyillen isäntää: "Hyvää päivää Lauri Karhu", sillä silloin hän oli melkein varma siitä, että hän sai vastaukseksi hymyilyn ja sitä paitsi pullollisen talon parhainta olutta.