Kauhea aavistus valtasi hänen mieltänsä, kun hän vihdoin seisoi Knapstadin Karin oven edessä. Sellaista hiljaisuutta hän ei milloinkaan ennen ollut tuntenut. Tuntui siltä kuin hän olisi ainoa elävä olento koko maan päällä, ja niinkuin ijankaikkisuus olisi ammoittanut ylt'ympäri häntä! — Hän pani korvan lähelle ovea ja kuunteli, ei kuulunut mitään ääntä sisästä. Hän hiipi ikkunalle. Myrsky oli repinyt rievun ruudusta, siitä hän tirkisti sisään: isoja luminietoksia oli ikkunan sisäpuolella, muuten hän ei voinut eroittaa juuri mitään, sillä ainoa valo oli lumen heijastus, ja hän lähti ikkunan luota.
Mutta, Jumalan kiitos! tuossa nousi joku ja astui ovelle.
"Voi, voi, kuinka säikähdin, Kari!" huudahti tyttö iloisesti, kuu ovi aukeni. Mutta hän jäi pelosta seisomaan siihen paikkaan, sillä se ei ollutkaan Kari, niinkuin hän oli luullut, vaan Thore, joka tuli häntä vastaan.
"Tällä tavoinko me toisiamme tapaamme, Sigrid?" kuiskasi hän, ja ääni vapisi.
Sigrid ei saanut sanaa suustansa, hän vaan katsoi Thoreen.
"Sinä näytät niin iloiselta, Sigrid. Näyttää siltä kuin soisit minulle hyvää."
"Minä en tiedä että koskaan olisin sinulle pahaa suonut," sanoi Sigrid hiljaa.
"Et olekaan; se, joka minulle pahinta soi, se oli minä itse," huokasi Thore. "Mutta nyt olen mieltäni koettanut, Sigrid, se ei toivo mitään muuta kuin sinua."
"Jospa niin olisi!" kuiskasi tyttö lempeästi.
"Kyllä. Minä aioin jäädä tänne yöksi ja huomen-aamulla tulla Bergslieniin, ja sinä tulit ikäänkuin minua vastaan, Sigrid, — olkoon se hyvä enne!"