* * * * *

Päivä kului joutuisasti ja yksityisiä veripunaisia säteitä tunki auringon laskiessa paksujen pilvien välitse. Kolkko tuulen puuska kiiti yli tunturin kuin uhkaava enne, pyörytti lumen pylväänä ylös ilmaan ja laski sen äkisti alas; muuten erämaan hiljaisuus levisi yli yksinäisien tasankojen.

Ja keskellä tätä erämaata puuhasi Kari kuolleen kanssa, tarkasti ja juhlallisesti ikäänkuin koko maailma olisi hänen tointansa tarkastellut. "Ei kukaan saisi sanoa että Gravsejdetin Olli pantiin kirstuun kuin kerjäläinen," se oli Karin ainoa ajatus; mutta se oli myöskin se kehoitin, joka ylläpiti hänen vapisevia jäseniänsä.

Vihdoin oli tuo raskas työ tehty ja Olli lepäsi sulhaispaita yllään vuoteella. — Pieni, palttina-vaatteella peitetty pöytä nostettiin sängyn viereen, lamppu sytytettiin ja pantiin pöydälle ja virsikirja avattiin ja asetettiin lampun viereen. — Sitten Kari hetken aikaa seisoi alallaan ja katseli tekoansa. "Siinä ei ollut mitään korjattavana. Olli ei ollut milloinkaan ollut niin kaunis kuin tällä hetkellä!" Ja sitten hän käänsi huomionsa itseensä: Tämän näköisenä ei sopinut olla kun oli juhla käsissä! sitä paitsi hänen päivän koittaissa täytyi lähteä väkeä hakemaan, — oli niin paljon toimitettavaa.

Kari meni kirstunsa luo, otti sieltä kauneimman pukunsa ja riisui vanhan päältänsä; mutta joka kerta kun uusi vaatekappale oli päälle pantava, nousi pieni vastus, sillä yksi oli liian väljä, toinen ahdas.

Niin hän vihdoin oli puettu juhlaansa varten; mutta suurin osa yötä oli kulunut ennenkuin kaikki oli reilassa, ja kuitenkin oli hän koettanut kiirehtiä ja toimittaa kaikki kunnollisesti, hän kun "ei enää mikään lapsi ollut," niinkuin hänen oli tapa sanoa. Mutta Kari ei oikein huomannut sitä että heikkenevän ky'yn on sama laita kuin enenevänkin; toinen tahtoo mitä ei vielä voi, toinen ei voi mitä vielä tahtoo. Heikkous on molemmissa päätunnusmerkki.

Hetkeä myöhemmin istui Kari pöydän ääreen rauhallisena ja juhlallisena, sillä nyt oli kaikki niin, kuin se tuli olla, — hän aukaisi virsikirjan ja alkoi veisata. Myrsky kiihtyi yhä yöllä ja raivosi kauheasti vapisevan mökin ympärillä, summattoman suuret luminietokset irtautuivat maasta ja pyryelivät myrskyssä, niin että taivas ja maa katosi äärettömään sumuun. Mutta Kari ei siitä välittänyt, hän vaan veisasi, — ja hänen äänensä oli ihmeellisen sointuvaa, vaikka huoneessa ei kuulunut hiiskaustakaan, se tuntui vaan niin Karin omasta mielestä.

Ja värssy seurasi värssyä, — mistä tulivat ne monet sanat? — Mistä se tuli että ne loistivat kuin hohtava kulta tummalla pohjalla? ja sanat kävivät yhä suuremmiksi! Vihdoin ne yhdistyivät kummalliseksi tähti-kirjoitukseksi; silloin Kari sulki silmäluomensa, kirjoitus kuin huikaisi niin. Mutta silmäluomien sisäpuolella näkyi toinen valo, se ei itkusta heikoiksi käyneitä silmiä vaivannut; se levisi vienosti kuin päivänvalo yli kukoistavan laakson ja kohoitti tumman kivikirkon loistavaan pilveen. — Ja kaikkialla oli juhla, missä väsynyt sielu ikäänkuin jäähyväisiä sanoakseen tapaa katoavan elämän —, hääriemua se oli! — Morsian seisoi iloisen tyttöjoukon keskellä, hän oli kaunis ja loisti kuni aurinko pelkästä ilosta, ja morsiuskruunu hohti kuin puhdas kulta. — Toisella puolella seisoi sulhanen, suorana ja solakkana kuin kuusi tunturilla, uljaana ja reippaana kaikin puolin, — kuinka morsian häntä ikävöi! Ikävöi niin että tuskin voi hengittää, — niin että ikävöiminen teki sielun vallan tyhjäksi — ja otti viimeisen huokauksen.

Ja päivä valkeni ja hämärä seurasi sitä, sekä tänäpäivänä että seuraavana päivänä, mutta Karia ei kuulunut tunturilta.

Silloin Sigrid Bergslienissä kävi levottomaksi; kuuteen päivään ei Knapstadin Kari ollut talossa käynyt, — mitähän lie tapahtunut, kun tällaista voi sattua? Niin pitkälle kuin hän muisti aikaa takaperin oli tuskin kulunut kolme päivää ettei hän ollut Karin kanssa puhunut, — joku onnettomuus oli varmaan tapahtunut! — Ja kun ilta tuli ja päivän toimet olivat päättyneet, otti tyttö mukaansa sekä yhtä että toista ruoka-ainetta ja lähti ripeästi astumaan jäätyneen lumitunturin yli.