"Näetkö häntä tuossa?" ähkyi hän, "Olli-poika! Näetkös kuinka hän hiipii tänne — pidä häntä kiinni! — Älä laske häntä irti! — Kas niin! Työnnä hänet tunturia alas! —."
"Jumalan nimessä," huokasi Kari ja pani kätensä hänen rinnallensa.
"No niin — anna hänen maata siellä!" jatkoi Olli rauhaisemmin. "joutava retkale hän oli, — kerskailemista ja valhetta täynnä hän oli, — Jumalan sanaa lippaassa, mutta paholainen mielessä, — hyi! —."
"Anna hänen olla siinä missä hän on!" keskeytti Kari.
Silloin Olli voimakkaasti nousi istumaan ja katseli hurjin silmin Karia. "Tiedätkö kuka häntä löi?" kysyi hän, "… sen teki Olli, uljas poika Gravsejdetistä!" Sen kautta oli taistelu päätetty sen kanssa, joka ijäti voittaa. Hiljaa ja säveästi hän antoi Karin panna häntä levolle, — samassa hetkessä hän vaipui hiljaiseen uneen, ja sielu lepäsi viimeisen kerran matkallaan ajan rajan ulkopuolelle.
Keskipäivä oli aikaa sitten ohitse, ja yhä vaan Olli nukkui. Hänen kasvoissaan näkyi vähän väliä vavahdus, se oli sanomaton kertomus, mutta joka kerralta irtautui jotain vanhasta ihmisestä ja katosi, kunnes vihdoin koko näkö oli kirkkaan ja rauhallisen näköinen. Silloin irvikuva oli kadonnut ja tomu oli saanut kunniansa takaisin!
Sillä aikaa istui Kari kuunnellen ja odottaen kumartuneena hänen ylitsensä, näytti melkein siltä kuin tahtoisi hän ottaa kiinni pakenevaa sielua sanoaksensa sille sydämensä viimeiset hellät jäähyväiset matkalle.
Silloin Olli aukaisi silmänsä ja katseli tarkasti häneen. Hurja katse oli kadonnut ja ikuisen päivän koitto loisti häntä vastaan.
"Jesuksen nimessä!" kuiskasi Kari ja katsoi hellästi ja kysyväisesti häneen.
Hiljainen yritys liikuttaa huulia, pään nyykähdys ja sanomaton sopusointu loistavassa katseessa oli Ollin vastaus. Hän vaipui vuoteelle, ja sielu ja ruumis olivat eronneet täksi elämäksi.