"Sinä sanoit," jatkoi poika arasti: 'eikä hän ole mieltynyt minuun…' ja tuo nyt ei ollut oikein totta, Aagot, sillä, jos sinä tahtoisit samaa kuin minä…"
"Oi Jumala, älä virka mitään, minä pelkään kaikkea mitä kuulen!" keskeytti häntä Aagot, purskahti itkuun ja riensi makuukammariin katsomatta poikaan.
Kun puoli tuntia oli kulunut, tulivat veljet kotiin, kukin haaraltaan. — Sekä Lauri Lukne että hänen kaksi poikaansa nukkuivat hyvästi ja kauan tämän rajuilman jälkeen.
* * * * *
Myrskyisen ja sateisen syksyn jälkeen tuli talvi. Vuono oli jään ja lumen vallassa ja jokapäiväinen elämä sujui hiljaista kulkuaan ilman mitään keskeyttämistä. Lauri Lukne oli paljon heikompi kuin ennen ja makasi usein; hän oli juonikas ja kiukkuinen, ja tytär-puoli ei osannut mitenkään tehdä hänelle mieliksi, vaikka kuinka koetti. Aagot kärsi kuitenkin kaikki vaikka surumielinen olikin, hänellä ei muuta kotia ollut maailmassa, ja kun hänellä ei ollut mitään oikeutta siihen, niin antoi hän palkinnoksi sen, minkä hän taisi. Mutta Lauri, hän ei ottanut eikä antanut, — hän vaati hoitoa, eikä siitä kiittänyt. Veljien oli laita sama. He olivat tuon myrskyisen syys-illan jälkeen seljenneet kylmyydeksi ulkopuolella, ja oven sisäpuolellekin oli kylmyys tunkenut. Aagot oli niin hyväntahtoinen ja nöyrä kuin ennenkin, vieläpä nöyrempikin; sillä olkoot asiat miten tahansa, hän tunsi kuitenkin olevansa syynä veljien tylyyn mieleen sekä isää että toisiaan kohtaan, sentähden hän siinäkin kohden antoi sovinnoksi parhainta, minkä voi. Mutta voidaksemme antaa siunauksella, täytyy sitä vastaanottaa kiitoksella, ja se ei tapahtunut, — niin hän ei sen pitemmälle tullut. Tavallansa oli nyt hiljaisinta jokapäiväisessä elämässä, mutta rauhaa ei ollut; rauha tulee pohjasta ja kasvaa ylöspäin, hiljaisuus sitä vastoin voi laskeutua ulkonaisten olojen yli ja pettää sekä väsymyksen että sisällisen eripuraisuuden, — ja niin oli laita täällä.
Kahta sellaista rajua luontoa, kuin Aamund ja Niilo olivat, ei niin helposti kesytetä, he olivat korkeintaan sidotut. Mutta sen mukaan kuin isä kävi heikommaksi ja usein viikkokausia oli vuoteen omana ja melkein horroksissa, kasvoi poikien omatahto vihdoin hiljaisuuden yli ja puhkesi ilmi siellä täällä, ikäänkuin murretaan heikkoa suojusta — mutta kun kerta reikä on tehty, niin pian kaikki itsestään kaatuu nurin!
Heidän intohimoinen rakkautensa Aagotiin ei ollut sammunut, se poltti vaan salaisuudessa kaikki ne hienot langat, joista nuori mieli kutoo kainouden harson. Ennen se oli heidän mielessään toivo, joka pyysi tyttöä, nyt se sitä vastoin oli hillitsemätön tahto, joka repi hänet luokseen paljaalla katseella. Aagot huomasi muutoksen, ja hän luuli sitä ensin vihaksi, joka mieluisimmin tahtoi riistää armoleivän hänen kädestään ja ajaa hänet talosta; mutta kun hän vihdoin sai toisen käsityksen heidän luonteestaan, niin hän oli mielestään kuin pieni laululintu häkissä, jonka ulkopuolella kissa rautalankojen välitse koettelee kuinka pitkälle kynnet ulottuvat.
Missä oli turvaa? Hän tuskin sitä tiesi. Siinä, missä hän vältti toista, tapasi hän toisen, ja missä ei veljet olleet, siinä hän kohtasi Thoren rukoilevaa katsetta, — mihin hän vaan kääntyi, oli tahto joka häntä himosi, yksi sekaantui toiseen, ja se mikä oli hyvää kävi tuhon-alaiseksi pahuuden rinnalla.
Siten kului talvi vitkalleen. Silloin tuli vihdoin eräs ilta; veljet olivat päivällä olleet jäällä kalastamassa avannosta. Niilo meni varhain levolle, ja Aamund seurasi häntä hetken perästä. Aagotin oli tapa, ennenkuin hän levolle meni, katsoa perään oliko kaikki paikat lukossa ja muuten kaikki järjestyksessä seuraavaksi päiväksi, ja kun vielä oli vähän lihaa leikattavana, meni hän lyhty kädessä ruoka-aittaan, joka oli vähän etäämpänä päärakennuksesta.
Hän kuunteli arasti ja varovaisesti, kun hän seisoi portailla ja pani avaimen lukkoon, mutta kun hän ei mitään kuullut eikä nähnyt ja oli melkein varma siitä että sekä Niilo että Aamund olivat liian väsyneet ollakseen ulkona näin myöhään illalla, jätti hän oven auki ja meni hiljaa hyräillen työhönsä.