"Joka sanan olen kuullut… Sillä minä tahdoin sitä kuulla, näetkös. — Ensin arvelin antaa heidän mennä mihin tahtoivat, eikä edes katsoa heihin; mutta sitten muistin kuinka sinä, Aagot, pelkäät, ja minä lähdin heidän jälkeensä. Niilo oli ensimmäinen, ja hänen näin soutavan vuonon poikki. Täällä on vaan yksi vene, niinkuin tiedät, ja minä en voinut hänen jälkeensä lähteä; mutta kun Aamund tuli, seurasin häntä, sillä hän kulki kiireemmin ja on hurja-luontoisempi kuin Niilo! Olen kulkenut monellaisia teitä, ollakseni hänen läheisyydessään hänen huomaamattansa; mutta kun hän vihdoin aikoi mennä tunturille, niin minä ulvomaan kuin susi ja se taisi häntä pelottaa tunturille menemästä, sillä hän kääntyi kotiinpäin. Ja nyt näen vuonolla esineen, joka yhä lähenee, se on luultavasti Niilo, joka kenties aavistaa että nyt Aamund lähenee kotia."
"Jumalan olkoon kiitos!" huudahti Aagot, "ja kiitos sinulle, joka olet kovan yön kokenut tämän takia."
Poika katsoi lempeästi häneen ja oli kotvasen aikaa ääneti. "Sinulla on kovat päivät täällä, Aagot," sanoi hän.
"Ei, et saa siitä puhua," vastasi tyttö ja aikoi lähteä.
"Kuules," pyysi poika. Aagot pysähtyi ja katsoi levottomasti häneen. "Sinä lausuit tänä iltana sanan, kun oli puhe minusta… Se ei ollut totta, Aagot."
"Mitä se oli?" kysyi tyttö.
"Sinä sanoit: 'En minä ole poikaan mieltynyt, eikä hän ole mieltynyt minuun.'"
"Niin, sinun ei tarvitse olla epätietoisena siitä," vastasi Aagot reippaasti. "En minä ole mieltynyt sinuun, enkä keneenkään toiseen."
"Niin," virkkoi poika hitaasti siihen ja huokasi. "Olkoon se niin, mutta siinä oli kuitenkin jotain, joka ei ollut totta … ymmärrätkös mitä tarkoitan?"
"En," vastasi Aagot, "minä en huomaa mitään muuta kuin pahaa."