"Minä en ensinkään suosi Aamundia enemmän kuin Niiloa," sanoi tyttö ja hiljainen pilkkanauru seurasi sanojen jälkeen.
"Sinun täytyy vielä tyytyä siihen, mikä pahempaa on," ärjäsi Aamund; ryntäsi ovesta ja paiskasi sen kiinni jälestään niin että seinät tärähtivät.
"Hän surmaa itsensä!" huusi Lauri sängyssä ja uhkasi tyttöä. "Sinä olet syynä siihen. Minä olen sinulle elatuksen ja vaatteet antanut, ja nyt sinä ajat poikani talosta… He tappavat itsensä kumpikin, minä tunnen rotua, niin minä olisin tehnyt nuorena ollessani…"
Tyttö seisoi vielä nurkassa ja katsoi uhkamielisesti suoraan eteensä, sillä uhkamielinen hän oli tällä hetkellä. Hän oli niin kauan mukaantunut muiden tahdon alle, nyt hän ei enää sitä voinut: silkkilanka irtautui, ja kun voimallinen nöyryyden kyky katosi, muuttui se samassa määrässä uhkamielisyydeksi. Mutta se ei kauan kestänyt, sillä isäpuolen valitus, joka tosin oli enemmän voimaton vihanpurkaus kuin tuskan vaikuttama, alkoi hänen sydäntänsä liikuttaa, ja samassa hänen mieltänsä valtasi sellainen kauhistus siitä, mitä hän oli tehnyt, ja siitä, mikä voisi tapahtua, että hän itse purskahti suureen itkuun.
"Oi, taivaan Jumala; mitä minä olen tehnyt?" valitti hän ja väänsi käsiään tuskassa.
"Sinä olet poikani tappanut, sinä!" huusi Lauri ja alkoi itkeä ja ulvoa niin että seinät tärisivät.
Silloin ei Aagot enää voinut tätä kärsiä. Tässä silmänräpäyksessä hän taas oli sisar, ja nuo hurjat pojat olivat hänen veljensä, jotka hän ylpeillä sanoillaan oli ajanut ulos yön pimeyteen. Hän huudahti ja riensi ulos tuvasta. Porstuassa tuuli vinkui häntä vastaan, ja ulkona, niin kauas kuin hän pimeässä taisi nähdä, sulivat suuret ja pienet esineet yhteen ja näyttivät kummallisia uhkaavaisia näkyjä. Missä veljet olivat? Hän ei uskaltanut huutaa heidän nimiään, hiljaa hän kaikkialla etsi heitä, missä vaan oli tilaa ihmiselle; mutta vastausta ei kuulunut. Kauas yli tien ja kedon hän kulki, niin kauas kuin hän pimeässä pääsi. Vihdoin hän kääntyi takaisin taloon yhtä toimettomana ja suruisena kuin hän oli mennyt; mutta isä-puolen luo hän ei uskaltanut lähteä, ja kun hän ei voinut levollekaan mennä, jäi hän seisomaan pihalle, nojaten tuvan seinään ja odottaen päivän koittamista, vaikka se hänen mielestään vaan uhkasi valaista sitä onnettomuutta, jota yö sääliväisyydestä vielä kätki epätietoisuuden vaippaan.
Kun vihdoin viimein ensimmäinen päivän koitto näkyi pilvien ja korkeiden tunturihuippuin välillä, ja vesi loi välkkeensä laaksoon, näki Aagot miehen kiireesti tulevan tieltä seinää kohti, jossa hän vielä seisoi ja värisi vilusta ja pelosta. Se oli Thor.
"Seisotko sinä täällä tähän aikaan, Aagot?" kuiskasi hän, kun hän tuli tytön luokse. "Minä kyllä huomaan että olet levoton poikien tähden, mutta nyt he molemmat tulevat. On parasta että menet levolle… Sinä olet saanut kylläksesi heistä tänä iltana."
"Tiedätkö sinä mitä on tapahtunut?" kysyi Aagot.