Hevonen pysähtyikin, ja syntyi hetken hiljaisuus, jolloin kaikki kolme ikäänkuin huoahtivat säikähtymisen jälkeen ja kuuntelivat. Mutta ei kuulunut niin hiiskaustakaan äärettömässä hiljaisuudessa, joka ikäänkuin uhkasi heitä salaisuudellaan.

"Näyttää siltä kuin he olisivat puolitiessä ruvenneet asiaa aprikoimaan, niinkuin sinä iltana," sanoi poika, mutta hän puhui kuiskaten ja katsoi arasti taaksepäin.

Silloin kuului vieno, räikeä ratina jäässä, se kulki rannasta rantaan niinkuin kumupohja, joka halkee; mutta vaikka se oli niin vieno kuului se kuitenkin tunturista tunturiin.

"Siinä jää halkesi," sanoi Aagot vavisten ja hiipi lähemmäksi nuorukaista.

"Hei!" sanoi tämä, katsoi kiireesti ja varovaisesti ympärilleen ja nykäsi ohjaksia. — Hevonen pudisti harjaansa ja lähti vielä kerta juoksemaan, — mutta samassa se hengähti syvään ja kaatui kuolleena siihen paikkaan. Poika oli samassa tuokiossa sen vieressä, — ei ollut enää mitään apua! Uskollinen hepo oli pannut kaikki ne voimat alttiiksi yhden tunnin matkalle, jotka vielä kenties olisivat riittäneet pariksi vuodeksi, — sen tehtävä oli päätetty. Tyttö oli hänkin astunut re'estä ja silitti hellästi sen vielä höyryävää selkää. Äiti oli aina pyytänyt että se saisi elää, vaikka se ei miksikään hyödyksi ollut, ja niin se oli saanut elonaikaa lisää. Äidin kuoltua oli Aagot pitänyt hellää huolta siitä, — ja nyt se oli kymmenkertaisesti häntä siitä palkinnut. — Tämä kuoleman kohtaus herätti heissä aavistuksen suurimmista onnettomuuksista, ja heikko hohde tuntureilla tirkisti kummallisen toivottomasti heihin.

Mutta kuolleelle hevoselle ei voinut enää mitään, ja nuorilla ei ollut kuin yksi neuvo edessä, ja heidän ei sopinut viipyä valitsemisessa. Päivä valkeni yhä enemmän ja he löysivät vihdoin tien maalle ja aamupäivällä he käsi kädessä tulivat pappilaan. — Siellä heitä kyllä kohtasi yksi ja toinen karsas katse, sillä ihmiset eivät olleet tottuneet näkemään pojan ja tytön tulevan sillä tapaa taloon, vaikka heidän aikomuksensa olikin pitää yhtä elämässä ja kuolemassa, — poika kulki muuten aina edellä ja tyttö, ujona ja lyhyin askelin, jälessä. Mutta Thor ja Aaagot olivat kulkeneet yhdessä kuolemankin oven ohitse, ja yö ja pelko oli tehnyt heitä sokeiksi tällaisten pikkuseikkain suhteen. He tiesivät myöskin, kun he vähän myöhemmin menivät papin luo, käsi kädessä, niinkuin olivat tulleetkin, että vihkimisen pyhä hetki olisi heille astuminen kovaan ja köyhään elämään. Mutta he olivat niin varmat siitä, että löytäisivät onnen toinen toisessaan, että kyllä rohkenivat nähdä tuota kovaa ensin, ja sitten antaa toivon lisätä siihen hiukan.

Niin he keskenään puhuivat ja miettivät vielä enemmän miten veljien yöllinen jäämatka lienee päättynyt ja miten nyt oli Lukne-talossa laita, ja oli melkein kuin he joka sanalta kuuutelisivat mitä kuului. Seuraavana päivänä tuli sanoma.

Pojat eivät enää olleet Lukne-talossa, ei kukaan tiennyt missä he olivat. Ei auttanut että Lauri Lukne raivosi vuoteellansa, että hän viskasi tyynyjä ja hajoitti olkia ympärilleen, ja että hän loi silmänsä keneen tahansa, joka häntä läheni: ei voitu kertoa hänelle muuta kuin että paras hevonen ja reki oli poissa sekä pojat, muuten hiljaisuus vallitsi hänen ympärillään.

Mutta tuo vieno, räikeä jäänhalkeaminen, jota Thor ja Aagot olivat kuulleet, ei ainoastaan eroittanut rantaa rannasta, se eroitti talven keväästä; sillä sitä seurasi useampia samallaisia, ja vihdoin koko jää särkyi muutamassa myrskyisessä päivässä ja yössä. Silloin kuului kamala huhu, että Lukne-talon pojat olivat vesi-ajona joutuneet rantaan, ja että heillä oli kädet niin lujaan kierretyt toistensa ympäri, ettei kukaan saanut tätä kuoleman kauheata syleilyä irroitetuksi.

Sillä paikalla siis, missä pelästynyt hevoisraukka oli vienyt nuo kaksi nuorta syvyyden avonaisen kidan yli, siihen olivat veljet raivoissaan ajaneet hevosineen päivineen, ja kuolema oli viettänyt lyhyen, hurjan yöllisen pidon heidän kanssaan.