Mitä tuo eriämätön syleily ilmaisi? Oliko se sovinto kauhistuksen hetkellä, tahi oliko se viimeinen mustasukkaisuuden kaappaus toiseen, ettei toinen saavuttaisi sitä päämaalia, johon ei toinen voinut päästä? Siihen kysymykseen ei tule vastausta tässä elämässä — elämän näkö ulottuu ainoastaan elämän rajaan, ja kuolema ei ilmoita mitä se tietää.
Lukne-talosta ei kuulunut mitään hyvää. Pojat haudattiin suurella komeudella, hautajaisissa juotiin olutta, joka ei tuntunut olevan hiljan pantua, ja oli mahdollista että Lauri Karhu oli maistanut oman hautajaisensa olutta, jolla hän tuona iltana uhkasi poikiaan. Mutta tämän tapauksen jälkeen vaikeni puhe vaikenemistaan, ja kun kuukausi oli kulunut, ei ollut mitään Lukne-talosta puhuttavaa, paitsi mitä jokainen tiesi: että Lauri Karhu kävi tuomiolle Jumalan kanssa tästä kauhistavaisesta kuolemankohtauksesta, niinkuin edellisestäkin.
Aagot oli pappilasta lähettänyt hänelle terveisiä ja käskenyt kysyä tahtoisiko hän Aagotia taloutta ja häntä itseä hoitamaan, mutta Aagot sai pilkallisen vastauksen tähän, ja hän jäi pappilaan. Siten kului kesä ja syksy tuli; ilma oli pilvinen ja satoi paljon; tunturit seisoivat mustina ja raskaina ikäänkuin vettyneinä, ja vesi juoksi rinteitä alas; niiden kolkot muodot kuvastuivat epäilevästi vuonon pintaan.
Lukne-talossa oli elämä vieläkin kolkompaa. Lauri oli vuoteen omana ja se hoito, minkä hän sai, oli kyllä huono. Palvelusväki oli vallan päällä, joko kukin erikseen tai kaikki yhdessä, miten milloinkin sattui, — Lauri oli pitänyt heitä koirinaan, nyt hän sai olla heidän koiransa. Jos hänelle ei kelvannut se ruoka, mikä hänen eteensä pantiin, niin hän itse sai siitä kärsiä! Se jäi pöydälle seisomaan seuraavaksi atriaksi, ja jos hän ei silloinkaan sitä syönyt, tuli pian kuokkavieraita saapuville, jotka ei kauan miettineet syödäkö hyvää ruokaa, vai ei — mutta ne olivat niitä vieraita, jotka eivät kiitä ruo'asta!
Silloin suuttui Lauri vieläkin ja nousi vuoteelta; mutta nyt ei enää ollut kysymyksessä kamppaileminen karhun kanssa, oli vaan muutamain rottain karkoittaminen, jotka purivat toisiaan syystä että molemmat tahtoivat ruokakuppia omistaa; mutta rotat eivät välittäneet Laurista ja kaikista hänen kirkumisistaan edes niinkään paljon että olisivat paikalta liikahtaneet. Silloin Lauria kauhistutti; se oli ensi kerta kun hän oikein pelkäsi.
Vihdoin pappilaan kuului niin hirvittäviä asioita Lukne-talosta, että Aagot rohkaisi mielensä ja päätti lähteä sinne ja väkisinkin tarjoa isä-puolelleen sitä apua, jota hän välttämättömästi tarvitsi. —
Oli iltapuolella, kun hän sinne tuli. Lauri Luknen makuusuojassa oli jo hämärä, kun Aagot varovasti ja vähän peloissansa astui sisään. Ilma oli niin raskas ja tukehuttava että hän töin tuskin taisi hengittää, jotain ratisi sängyn luona, Aagot kuunteli ja hiipi seinää myöten pään-aluksen lähelle. — Siinä makasi Lauri Karhu, silmät ummessa ja posket vajonneena, puoli-kuollut jäännös ihmisestä; sillä raskas hengittäminen oli ainoa, joka ilmoitti että hänessä vielä henki oli.
Aagot hyrähti itkemään tätä nähdessänsä, ja hän pyyhkäsi hiljaa ja varovasti pois hyönteisen, joka kulki sairaan kasvoilla yhtä rohkeasti kuin varpunen ruispellossa. Silloin Lauri aukaisi silmänsä ja katsoi hetken aikaa Aagotiin ikäänkuin tunnustellaksensa kuka hän oli. Mutta yht'äkkiä hänen keltaisista silmistään lensi vihan leimaus Aagotia vastaan, ja hän löi nyrkillään voimallisesti sängyn tolppaan.
"Sinä olet poikani tappanut!" ähkyi hän epäselvästi.
Aagot vetäysi pelästyneenä hänen luotaan. "Minä tarkoitin parasta," huokasi hän ja lähti suruissaan ovea kohti.