Vihdoin tämä toimi päättyi ja nainen mietiskeli vähäsen; pojan kertomus äidin kuolemasta oli liikuttanut häntä ja saattanut häntä uikuttamaan, jonka jälkeen hän hengitti raskaasti. Jos hänen sielussaan, niinkuin enimpäin ihmisten sielussa, olisi ollut hedelmällinen maanlaatu, niin hän olisi itkenyt pojan kanssa; mutta liikutus ei päässyt tunkemaan kuivaan savimaahan, ja hän ei tullut entistä enemmän ihmismäiseksi.

Sen verran hän kuitenkin huomasi että pojan oli tarvis ruokaa, ja hän vei hänen takan luota pöydän ääreen, jolla vielä oli hänen oman ateriansa tähteet — hän ei tullut ajatelleeksi että olisi pitänyt tuoda ruokaa lisää! Mutta kuta kauemmin poika söi, sitä enemmän hän ihmetteli tämän ruokahalua, ja kun hän oli laskenut kymmenen lusikallista, joita poika melkein yhtä monessa henkäyksessä oli vienyt kupista suuhun, vaipui hän penkille istumaan ja löi käsiään yhteen: sellaista ahneutta hän ei milloinkaan ollut nähnyt! — Hän ei ymmärtänyt että se oli nälän äärimmäinen kiire, hän ei ollut muistaaksensa milloinkaan nälistynyt, — ruokaa oli aina saapuvilla! Mutta kun vielä hetki oli kulunut, sai hän uuden ihmettelemisen aiheen, ja se oli se, että hänen itsensä teki mieli ruokaa. "Mikä Jumalan nimessä oli syynä siihen, että hänen tähän aikaan oli nälkä? — Tuntisiko hän sellaista mahdotonta halua? Se oli vallan hullua!" — Mutta samassa hän pöydän laatikosta otti leipäkannikan sekä vähän vanhaa juustoa ja voita, ja ennenkuin hän sai päähänsä mitä oli oikein tehdä, antoi ruokahalu hänelle vastauksen. Hän mursi palasen kannikasta, levitti siihen voita sormillaan, murensi juustoa päälle ja pisti suuhunsa. Mutta kun ruokahalu oli hiukan asettunut, huomasi hän äkisti että poika oli pannut lusikan pöydälle ja katsoa tuijotti kysyvin silmin häneen, — silloin hän suuttui itseensä ja herkesi syömästä.

"Etkö ole tyytyväinen siihen mitä sinulla on?" kysyi hän äreästi ja samalla hän pisti voin ja juuston takaisin laatikkoon.

"Kyllä — hän oli tyytyväinen;" ja hän raappi kuppia, nuoli lusikkaa vielä kerta ja kiitti ruoasta.

Sen jälkeen hän sai luvan panna maata penkille, ja kun nainen meni levolle, sai poika hänen hameensa peitteeksi — eihän hän itse sitä yöllä tarvinnut! Mutta poika nukkui turvallisesti kuin vieraskammarin sängyssä. Hän olisi kyllä nukkunut luminietoksellakin, jos niin olisi sattunut, ja vieläkin turvallisemmin, heräten ikuiseen rauhaan — tästä unesta hän heräsi taisteluun.

Kun nainen seuraavana aamuna hääri tuvassa ja poika jo oli lähetetty pieneen puu-suojukseen kokoomaan katajia ja sytykettä, oli hän kahdella päällä mitä tehdä. Jos hän pitäisi pojan luonansa, niin hänellä aina olisi apu lähellä, joka ei mitään maksaisi — kyllä, maksoihan se ruoan! Ja kukaties vähän vaatteitakin aikaa voittaen! — Mutta poika ei voinut vaatia mitään, se oli muistettava, hän teki hyvän työn häntä kohtaan, jos hän jäisi. —

Aamupäivä kului tätä aprikoidessa; mutta kun vihdoin höyryävä puurovati oli pöydällä, ja hän söi kilvan pojan kanssa, teki hän päätöksensä: pojan tuli jäädä hänen tykönsä! Hänellä ei ollut eläissänsä ollut sellaista ruokahalua, ja yökin oli ollut hauska, vaikka hän joka tunti heräsi pojan kuorsauksesta. — Niin oli poika siellä viikkoja ja kuukausia; vihdoin ei enää ollut puhettakaan laskea häntä pois — ei sentähden että poika oli avuton, vaan siksi että hän itse oli sitä, tietämättänsä. —

Olina Pladsen, se oli naisen nimi, joka nyt tavallansa oli ottanut pojan ja antanut hänelle lapsen-oikeuden luonansa, oli vanhempainsa ainoa lapsi; vanhemmat olivat jo aikaa sitten saaneet levon haudassa, He olivat jättäneet hänelle kaksisataa taalaria rahaa ja tilan, jolla hän asui, jotenkin huonossa kunnossa. Hän oli elänyt naimattomana, ja, olkoon se sanottu, vapaasta tahdosta. Sillä vaikka hän nuoruudessansa oli ollut yhtä paljon kuihtuneen kasvin kaltainen, kuin nyt, niin oli kuitenkin mahdotonta, ettei kaikki, yhteen laskettuna, olisi kelvannut leivättömälle kosijalle, — on niitä, jotka myyvät itsensä sekä miehelle että vaimolle paljoa vähemmästä! — Mutta Olina ei ollut milloinkaan kokenut sellaista tunnetta, joka sydämmestä tulee, ja koska hänellä oli mitä hän tarvitsi — "Jumala tiesi minkätähden hän sitten naimisiin menisi?"

Olina oli siihen aikaan, kuin poika hänen tykönsä tuli, viidenkymmenen vuotias. Se on vähäväkiselle heikkouden ja väkevälle surumielisyyden aika; sillä elämä elää itselleen häviöksi, vaikka se antaakin joka minuutissa omaisuuden. Mutta vaikka Olinaa ei millään tavalla voinut sanoa voimakkaaksi, oli hän kuitenkin niin sitkeäluontoinen, että hän ei luopunut mistään, ja kaikista vähimmin hän vastaanotti surumielisyyden elämäntappion korvaukseksi. Hän oli aina ollut itselleen kylläksi, ja nyt kun elinvoima alkoi vähentyä eikä mikään sydämenhellyys sitä korvannut, suuttui hän vaan siitä, ett'ei jaksanut tehdä kaikkea yhtä hyvin kuin ennen, ja vaivasi itseään kauheasti voidaksensa sitä kuitenkin tehdä! — Hän kulki aina ympäri niinkuin ihminen, jolla oli jotain mielessä; mutta kun hän ei vastaanottanut iloa, oli hän ihmisten kesken kuin kuiva lehti kukoistavassa metsikössä; häntä muistettiin sillä hetkellä, jolloin hän oli näkyvissä, ja samassa unohdettiin.

Tämä eroaminen kaikesta todellisesta yhteisöelämästä ei kuitenkaan tehnyt hullua paremmaksi. Hän oli kuin puu, jolta on kuori juuren ympäriltä kuorittu; se elää kuitenkin, mutta se tottuu päivä päivältä vähempään ravintoon, ja se seisoo vihdoin siinä vaan puun kuvana, ilman eloa. Mutta Olina ei tiennyt mitään parannusta tähän, sillä hän ei omaa tautiansa tuntenut; hän taisi yhtä vähän mukautua uusiin elämän-oloihin, kuin puu voi siirtyä parempaan maahan; mutta hän kaipasi ravintoa tietämättä siitä, — kuinkapa hän voisikaan käsittää kaipausta, joka aina ilmestyi vihan muodossa kaikkia ihmisiä kohtaan, joita hän tapasi? Mistäpä hän sen tietäisi, milloin ihminen oli hänelle niin vastenmielinen, että hänen teki mieli seurustella sen kanssa?