Tätä suhdetta poika nyt teki paremmaksi; mutta Olina käytti tätä vaikutusta hyväksensä myöntämättä oikeata syytä siihen, sentähden se ei luonut mitään uutta henkeä häneen; se teki hänen vaan puheliaammaksi ja saattoi hänen useammin muiden ihmisten seuraan. Eikä poika oli hänelle hyödyksi, eikä hän pojalle, sitä ei parhainkaan saarna olisi saanut häntä myöntämään, vaikkapa se olisi kestänyt kynttilänpäivästä pääsiäiseen.
Poika jäi niin sinne, missä hän oli, ja kasvoi rohkeaksi ja kauniiksi — mutta samalla itsepäiseksi, sitä ei ollut kieltäminen! Olina oli, kuten jo on sanottu, kuihtunut elämä, hän ei voinut antaa eikä vastaanottaa; hän taisi vaan kuihduttaa sielua tai olla kuin kekäle jokaisen äkillisen mielenliikutuksen vieressä.
Viimeksimainittu kohta tuli tavaksi hänen ja pojan välillä. Pojan luonne rehoitti raittiina ja kukoistavana hänen kuivuutensa rinnalla; joka hetkellä oli pojalla jotain antaa — ja hän ei voinut vastaanottaa; jos hän olisi voinut sitä tehdä, niin hän kai olisi voinut antaakin.
Tämä harmitti vihdoin poikaa. Hän ei itse tiennyt mikä siihen oli syynä; mutta vaikka hän kuinka iloisena tahansa tuli Olinan luo juosten, tämän häntä kutsuessa, niin hän tuskin oli kymmentä minuuttia ollut hänen tykönään, ennenkuin hän oli häneen suuttunut.
Olinan mieleen ei milloinkaan tullut, että se, joka tällä tavoin ottaa lapsen kasvatettavaksi, hän ottaa päälleen edesvastauksen sen sielustakin; — Olinan edesvastaus oli tätä laatua: kädestä suuhun. Niilo, se oli pojan nimi, oli itsepäinen, mutta se oli hänen oma asiansa; Olina itse oli itserakas, se taas oli hänen asiansa, mutta hän ei milloinkaan tullut ajatelleeksi että hänen olisi tullut taivuttaa poikaa johonkin parempaan ja kukaties itseään myöskin.
Mutta vuodet kuluivat ja Niilo perehtyi yhä enemmän kotiinsa. Luonnolliselta tuntui että hän tulisi Olinan perilliseksi, sillä Olinallahan ei ollut yhtään sukulaista, eikä kukaan voinut ajatellakaan muuta, kun näki miten hän poikaa kohteli. Tällaista ei kuitenkaan vaan ajatella, siitä puhutaankin, ja sellaisesta joutavasta puheesta syntyy tapa, joka on olevinaan oikeus — siksi kunnes tulee vääryydeksi koskea siihen. — Tämä puhe ei mennytkään pojan korvien ohi, ja tästä ajatuksesta hän sai rohkeutta elämänkehitykseen. — Se synnytti luottamusta, mutta se synnytti samalla ylpeyttäkin!
Olina huomasi tämän mielihyväkseen, hän tunsi itse tavan oikeutta, eikä hän ollut muuta ajatellutkaan, kuin että poika tulisi häntä perimään; mutta jos poika oli uhkamielinen, niin hän oli sitkeä: poika ei nukkuen saavuttaisi sitä, joka oli hänen vallassaan panna vastaan. Joka kerta kuin poika ryntäsi häntä vastaan kuin nuori kukko, joka luulee ettei se ole luotu muuksi kuin hallitsijaksi, kohteli Olina häntä mitä tyynimmällä arvoisuudella, — mutta samalla hänen rypistyneet kasvonsa osoittivat jotain, jota voisi selittää näin: saat mennä sinne mistä tulit, minä en sinua tarvitse! — Sanat tosin eivät tulleet lausutuksi; mutta ne olivat valmiina kielenkärjellä. Ja kun poika silloin peljästyneenä väistyi pois — sillä sehän oli ylivoima — niin Olina näytti tyytyväiseltä voitostaan. Mutta yhtä varmaan kuin vahingon ilo on yksi ihmisen saastaisimmista paheista, yhtä varmaa on että se myöskin toimittaa paholaisen palvelusta maailmassa!
Tällaiset kohtaukset herättivät tietysti vihaa, ja kun sellaisia usein tapahtui, tuottivat ne paranemattomia haavoja. Niilo itki ensin suuttumuksesta, ja se teki häntä hitaaksi työhön, mutta pitkällinen harjoitus opetti häntä vihdoin panemaan kovaa kovaa vastaan. Hän ei silloin enää väistynyt, kun uhkauksen merkkejä alkoi näkyä: hän tiesi mitä oli pantava vastaan.
Mutta se ei tullutkaan. Olina oli vaan aikonut uhkauksella poikaa peloittaa, hän ei millään muotoa tahtonut ajaa häntä tyköään! Hänen kauttansa oli Olinalle uusi ja hauskempi elämä alkanut ja siitä hän ei aikonut luopua. Mutta armosta tuli pojan ottaa vastaan mitä hän sai! Olina oli tosin vähän levoton, kun hän näki tuon kauniin, kookkaan nuorukaisen, joka nyt oli kahdenkymmenen vuotias, ja joka herätti kaikkein huomiota, mihin hän vaan tuli; sillä voisihan tulla päivä, jolloin hän rupeaisi itsenäiseksi ja lähtisi Olinan luota pois, ja tämä jäisi taas yksinäisyyteen ja ikävään, nuo "kaksisataa taalaria lohdutuksena:" "mutta vanhana ja niiden pilkan alaisena, jotka nyt eivät suoneet poikaa hänelle" — huokasi hän jälestäpäin. Ja hänen mielensä kävi niin ihmeellisen raskaaksi; hän kohteli Niiloa hyvästi, sanoi häntä "Niilo Pladseniksi" ja puhui tytöstä, joka oli katsellut häntä kirkolla viime sunnuntaina — ja muuta samankaltaista, jota poika antoi mennä toisesta korvasta sisään, toisesta ulos — hän tunsi jo tämän salatien!
Mutta tästä heidän keskinäisen suhteensa asteesta oli vaan yksi askel seuraavaan, voisi sanoa: välttämättömään. Poika tunsi yhtä hyvin valtansa Olinan yli, kuin Olina tunsi valtansa hänen ylitsensä — oli vaan kysymys kuka uskaltaisi ensi rynnäkön tehdä? Tietysti se, joka vähimmin menetti.