Vihdoin eräänä päivänä, heidän ruoalla ollessaan, sanoi poika:
"Jos sinä panisit parikymmentä talaria likoon tuon suon viljelemiseen, niin saisit ne kyllä takaisin, sillä siitä tulisi hyvä pelto."
"Jumala tiennee mistä minä ne rahat ottaisin," vastasi Olina lempeästi ja veti pitkän henkäyksen, joka oli olevinaan huokaus.
Poika nauroi ja jatkoi syömistänsä.
"Sinä kukaties et usko mitä sanon?" kysyi Olina.
"Oh," sanoi poika pilkallisesti, "kyllä kai sinulla on sekä kaksikymmentä että kaksikymmentä vielä lisään, kun siksi tulee."
"Pidätkö sinä lukua minun rahoistani, sinä?" huudahti Olina.
"En minä tiedä rahoistasi mitään," vastasi poika ja katsoi rohkeasti hänen silmiinsä.
"Noh, sinä tiedät minkä tiedät — mutta minäpä tiedän sekä sen että muuta lisään," vastasi Olina painavalla äänellä, ja uhkaus alkoi suurin piirtein kuvastua hänen kasvoissaan.
"Minun puolestani saat tietää mitä tahdot," keskeytti häntä poika ja viskasi lusikan pöydälle.