Vielä lapsuuden muisto säilyi sielussa, ja hän katseli innolla ja vakavuudella sitä. Oli isä, joka oli pannut terveytensä alttiiksi sen työn puolesta, jota hän teki hankkiaksensa kurjan ylläpidon itselleen ja perheelleen; oli äiti, joka nuoruuden ijässä oli notkistunut onnettomuuden painon alle, ja joka vihdoin oli vaipunut kuolemaan, kun hän oli hankkeissa toimittaa ainoalle lapselleen leipää. — — — Miksi oli muisto näin kauan antanut kaiken tämän pimeydessä olla? Herra Jumala, miksi' Joka päivä ja hetki oli hän kaivannut jotain rakkauden esinettä, ja tässähän se oli valmiina hänellä — niin lämpimänä ja täydellisenä kuin suru ja hätä voivat sitä tehdä yhtä hyvin kuin elämän onni. Tässähän oli paikka, johon hän voi astua ja josta hän voi aloittaa; tässä oli se side, joka ei irroittunut siihen tarttuessa, vaikka se oli kudottu kurjuuden huokauksesta ja kuolon kylmyydestä. Kummallinen tunne valtasi pojan mieltä ja uusi ihminen ikäänkuin kasvoi hänessä; sillä isän-perinnön hän nyt otti haltuunsa! — Kyynel kiilsi hänen sinisessä silmässään ja hän katseli hartaalla luottamuksella loistavaa taivasta. — — — Voisikohan tuota raskasta perintötavaraa vaurastuttaa ja muuttaa kiitokseksi ja iloksi? Saa nähdä! — —
Hetken kuluttua hän reippaasti astui viidakon läpi ja tuli maantielle, ja täällä hän pysähtyi tuokioksi miettimään. Hän ei näyttänyt iloiselta, mutta luja rohkeus loisti hänen kauniista kasvoistansa. Hän tosin ei enää ollut Niilo Pladsen, joksi Olina häntä nimitti, kun hän tahtoi vietellä häntä ylpeilemään — Olinan omaisuudesta! mutta hän oli mies valmiina elämän rasittavaan toimeen, ja hän otti toimimerkkinsä Jumalan läsnäollessa.
Se oli iloinen sunnuntai-aamu. Pitkin tietä tuli jo kirkkomiehiä, käyden ja ajaen; kaikkialla kuului tervehdyksiä ja hyviä sanoja; sillä päivänpaiste ja pyhäpäivän lepo teki ihmiset puheliaiksi ja mielet hyvänsuotuisiksi. Silloin tuli vanha mies liikaten kahden sauvan nojalla sen paikan ohi, jossa nuorukainen seisoi. "Rohkeutta" kehoitti hän, nyökäytti päätään ja kulki joutuisasti eteenpäin. Niilo hymyili tietämättänsä — oliko se kenties hyvä enne? Hän yhtyi kirkkoväkeen ja lähti kirkolle.
Täällä oli jo paljon väkeä koolla, ja joka vaan pääsi, tunki esiin penkkien tykö ja hankki istumapaikan itselleen; kuitenkin jäi moni seisomaan käytävälle, ja niiden joukossa oli Niilo. Hän seisoi vähän kumarruksissa ja nojasi erään penkin selkälautaan, silmät maahan luotuina; hänen teki mieli sulkea silmänsä kaikesta ulkonaisesta, ja vaan ajatella lapsuuden muistoansa, joka vielä yhtä ihmeellisessä kirkkaudessa pysyi hänen sielussansa.
Mutta sen penkin äärimmäisessä päässä, johon nuorukainen nojasi, istui nuori, kaunis ja hyvin puettu nainen, joka näytti elävän vallan toisellaisissa oloissa, kuin tämä. Tuntui siltä kuin nainen ei oikein tietäisi miten olla. Hetken aikaa hän istui jäykkänä kuin kuva, toisena hetkenä hän oli kuin hyönteinen, joka istuessansa joka silmänräpäyksessä nostelee siipiään lentoon. Väliin oli jotain korjattavaa soljessa, väliin esiliinassa, — sitten nenäliina putosi, se oli ylös otettava ja kierrettävä kokoon töröksi, jota hän sitten vähän aikaa piti molemmissa käsissään; ja kaiken tämän puuhan ohessa hän katseli väliin yhtä, väliin toista — useimmiten nuorukaista. — Niilo ei alusta siitä yhtään välittänyt, mutta vihdoin se kuitenkin häiritsi häntä, ja hän katsoi alas naiseen. Mutta juuri kuin olisi tämä sitä odottanut, kohtasi hän Niilon alakuloista katsetta iloisella hymyllä. Niilo kummasteli sitä ja kääntyi kohdakkoin toisaalle; mutta uteliaisuus kiusasi häntä, ja vähän väliä hän taas loi silmäyksen naiseen — sama hymyily kohtasi häntä! Silloin kummallinen tunne valtasi hänen mieltänsä, ja vaikka hän vielä pari kertaa äkisti katsoi toisaalle, tuli hän kuitenkin pian takaisin ja vihdoin hän hymyili hänkin.
Jumalanpalvelus päättyi vihdoin ja väki tunki paikoiltaan voidakseen jos mahdollista päästä kaikki yhtaikaa kirkosta. Tässä ahdingossa hävisi tuo kaunis nainen nuorukaisen näkyvistä, ja vasta ulkona kirkkotiellä, jossa yksityiset erosivat joukosta, näki hän hänen jälleen; hän seisoi hartevan, vanhanpuoleisen ja älykkään-näköisen miehen rinnalla. Nyt vasta näki Niilo että hänellä oli huntu päässä; hänkö olisi naimisissa, ja kenen kanssa? Tuo mies, jonka vieressä hän seisoi ja jonka kasvoihin hän loi niin iloisen katseen, oli kaiketi hänen isänsä. Niilo meni lähemmäksi.
"Sinä olet tullut pitkän matkan kirkkoon tänään, Knut Bedseth," sanoi yksi lähellä seisovista miehelle.
"No, täytyihän hänen tulla nuorikkoansa näyttämään," sanoi toinen, joka seisoi lähempänä Niiloa ja joka nauroi omille sanoilleen.
Niiloa tämä puhe loukkasi ja hän lähti pois joukosta ja asettui syrjäiseen paikkaan, missä ajopelit olivat; mutta täälläkin hän näki naisen pari kertaa vilahdukselta, ja antoi sen vietellä itseään, niinkuin hyväily — jota hän oli ikävöinyt, mutta jota ei milloinkaan ollut hänen osakseen tullut! Vihdoin Knut Bedseth sanoi jäähyväiset ympärillä seisoville, ja tuli nyt nuoren vaimonsa kanssa sinne, missä Niilo oli. — Hänen olennossaan oli jotain ankaraa, joka muuttui lempeydeksi joka kerta kuin hän vaimoansa katseli; vaimo kulki hänen rinnallaan levottomasti ympärilleen katsellen, ja oli aina vähällä joko juosta eteenpäin tai syrjään pelkästä lapsellisuudesta ja hilpeydestä.
Mies veti nyt esille mitä kauneimmat kärryt, pannaksensa ne reilaan kotimatkaa varten. Hän tuli sillä välin silloin tällöin katsoneeksi nuorukaiseen; ensi kerta tervehtimättä, toisella kertaa ystävällisesti päätään nyykäyttäen ja hyvää päivää sanoen. Niilo sai siitä rohkeutta ja astui lähemmäksi häntä auttamaan, josta annista mies puolestaan kohteliaasti kiitti, mutta nuorikko soi hänelle palkinnoksi mitä suloisimman hymyilyn! Vihdoin oli ajopelit valmiina ja Knut Bedseth nosti nuoren vaimonsa kärryihin, nousi sitte itse ylös ja istui hänen viereensä, ja heilutti piiskaansa ajaakseen hevosta tielle, jolloin nuorukainen sanoi jäähyväiset ja vetäysi syrjään.