"Tule vaan!" huusi mies takaisin, ja kärryt katosivat tomupilveen, johon päivänpaiste ripoitti kultajyviä.

Niilo seisoi hetken aikaa kuin hurmauntuneena, — tämä oli tullut niin äkisti! Mutta jos hän mieli päästä perille, ei ollut aikaa turhaan kuluttaa, muuten yö hänen saavuttaisi kodittomuuden kolkko kohtalo seurassansa. Silloin hän reippaasti lähti kulkemaan kärryjen jälkeen, joiden ratina hänestä oli kuin vilkutus iloiseen yhtymiseen.

Päivä oli jo mennyt mailleen tunturien taakse, kun Niilo tuli Bedsethin taloon. Tykyttävin sydämmin hän astui tupaan, jossa Knut Bedseth istui pöydän ääressä illallista syömässä nuoren vaimonsa vieressä ja talon palvelijat heidän ympärillään. Häntä otettiin ystävällisesti vastaan, ja pian istui hänkin pöydän ääressä vastapäätä nuorikon loistavia silmiä. Mutta hän oli käynyt niin araksi, että hän vältti näitä — tuskin itse tietäen miksi. Hänen mielessänsä oli vielä tällä hetkellä lapsuuden muisto, ja tämän ja noiden vietteleväin silmäin välillä oli niin syvä juopa, ettei hän voinut sen yli nähdä.

Silloin tehtiin hänelle pari kysymystä: elivätkö hänen vanhempansa, — oliko hänellä siskoja? — "Ei, hänellä ei ollut ainoatakaan omaista, — hän oli löytölapsi, joka oli leipää itselleen hankkimassa." Tätä sanoessaan hän loi silmänsä ylös ja kohtasi noita lempeitä silmiä, ja kaikki mitä ne tällä hetkellä hänelle tarjosivat, hyvyyttä ja lohdutusta, tunki niinkuin kirkas valo hänen mieleensä, ja tuo kolkko muisto katosi. Hänestä tuntui niin helpolta, ikäänkuin hän olisi raskaasta edesvastauksesta päässyt, ja hän antoi nuorikolle kiitoksia ja hyvyyttä takaisin. — Rohkeasti hän nyt katseli kokoontunutta palvelija-joukkoa, tutustuaksensa heihin, ja kaikkialla häntä kohtasi ystävällisyyttä; yksi ainoa oli, joka vastaanotti hänen lempeyttänsä kylmästi, vieläpä pilkallisesti! Se oli eräs tyttö. Suorana ja jäykkänä, kuin seinään kiinnitettynä, istui tämä muiden joukossa, ja kylmästi hän kaikkia katseli. Hän oli erinomaisen kaunis, ihana ja suloinen kuin kevätkukkanen, mutta posket olivat laihat ja harmin ja katkeruuden ilmaus asui hänen kasvoissansa. Poika ei voinut silmiänsä kääntää hänestä, hurmautuneena hän tuijotti häneen. Mikä oli syynä siihen, että lapsuuden muisto jälleen tuli hänen mieleensä, ja että se ikäänkuin astui esiin tytön katseesta? Hän loi silmänsä maahan hetkeksi aikaa; mutta kun hän taas katsoi ylös, kohtasi häntä katse tytön silmistä, joka oli niin puhdas ja kirkas, että hänestä tuntui kuin hänen täytyisi kyyristyä kokoon pelkästä nöyryydestä, ja kuitenkin tämä katse ikäänkuin loi valon hänen salaisimman ajatuksensa yli. Niin voimakas ja selkeä hän mielellään tahtoisi olla!

"Se on Sylvi, tyttäreni, tuo," sanoi Knut seuraen nuorukaisen silmiä.
Tyttö kävi tulipunaiseksi. "Minä unohdin kertoa sinulle että tapasimme
hänen kirkolla," kääntyi isä tytön puoleen ja nyykäytti samalla päätään
Niilolle.

"Eihän se minuun koske," vastasi tyttö tylysti, nousi ja lähti äkkiä tuvasta ulos.

"Hm," lisäsi Knut ja katsoi pahoilla mielin hänen jälkeensä. Nuorukaisen mielestä tämä oli ikävää. Hän huomasi että tässä oli jokin epäkohta, joka tuotti tyytymättömyyttä ja harmia; mutta kun hän ikäänkuin selitystä saadaksensa loi katseen nuorikkoon, näytti tämä hiukan peljästyneeltä, mutta pelko muuttui äkkiä hymyilyksi jälleen.

Niilo yhtyi muuhun palvelusväkeen, ja ryhtyi innolla ja ilolla tehtäväänsä. — Mutta hänen sieluunsa oli nyt kylvetty kaksi siementä, jotka kasvoivat rinnakkain ja saivat kehityksen voimaa yhdessä, — täytyi tulla hetki, jolloin valitseminen eroitti ne toisistaan; sillä mahdotonta oli molemmista hedelmää poimia. Tämä ajatus ei kuitenkaan tullut nuorukaisen mieleen, häntä vaivasi vaan tuo yhä lisääntyvä levottomuus, joka syntyy siitä, että sielu ehdottomasti pyrkii johonkin elämän päämaaliin. — Mutta koska tärkein elämän päämaali — se, josta kaikki muut kehittyvät täydellisiksi ja valmiiksi — on miehelle ja naiselle löytää elämän kumppani, niin levottomuus tietysti kääntyi siihen suuntaan.

Aika kului nopeaan ja nuo kaksi kuukautta oli jo menneet; mutta Knut oli niin tyytyväinen sekä Niilon työhön että seuraan, että hän ei ainoastaan tarjonnut hänelle vakinaista paikkaa vaan oikein pyysi häntä jäämään heille. Tämä pakoitti Niiloa tarkemmin miettimään asiaa. Tähän saakka hän tavallaan oli ollut irtonainen, nyt oli kysymys sitoutua pitemmäksi ajaksi — kenties ainaiseksi. Kunpa hän tietäisi mihin tämä vie?

Silloin hän eräänä iltana päivän laskun aikana istui yksinäisellä paikalla vähän matkan päässä talosta. Lehtimetsä oli vielä vihanta ja kaunis tummain tunturien rinnalla, ja isoon tyyneen järvenpintaan kuvastui rusottavat pilvet. Niilo oli vaipunut miettimiseen, joka päättyi sillä kysymyksellä kuin se oli alkanutkin: suostuisiko hän Knutin ehdoitukseen, vai menisikö hän pois? Toisella puolella oli epätietoisuus ja yksinäisyys, ja ne tarjosivat pitkää pimeää talvea ja tylyjä ihmisiä, toisella puolella oli turvallisuus, hauskuus ja — se jota nuorukainen pelkäsi, mutta joka häntä veti puoleensa: nuorikon hellä hyvyys — ja Sylvin ylpeys. — Tyttö oli kuin olikin sukua lapsuuden muiston kanssa, ja ylläpiti tavallansa hänen silmäinsä edessä kovaa elämän päämaalia — ja tämä miellytti häntä enemmän; mutta samalla aikaa vastaanotti hän nuorikon lapsellista hellyyttä, ja ikäänkuin kääriytyi siihen suojellakseen itseään tytön kylmyyttä vastaan. Väliin Sylvi kutsui häntä luokseen silmäyksellä, joka lupasi hänelle mitä loistavaa vaan maailmassa oli, mutta kun hän rukoilevin katsein pyysi luvan saada koko elinaikana tässä valossa kulkea, silloin tyttö käski hänet luotaan tavalla, joka eroitti heidät toisistaan.