"Ha ha! — sellainenko teidän välinne oli!" huudahti tyttö ja astui lähemmäksi. "Sinä pakenet minua'" lisäsi hän, kun nuorukainen väistyi syrjään ja katsoi vihaisesti häneen.
"Niin, jos minä pakenen," vastasi nuorukainen, "niin en sinun edestäsi pakene, vaan pahan edestä. Monta kertaa olen paennut sinua, mutta se oli sentähden että teki mieli lähetä sinua, ja joka kerta ajattelin että olin hullu, joka rohkenin sellaiseen ryhtyä."
"Ajatteletko vieläkin niin?" kysyi tyttö.
"Sen teen," vastasi nuorukainen.
"Etkö rakasta häntä," kysyi edelleen tyttö.
"Hän miellyttää minua vaan niinkuin jokainen kaunis nainen yleensä miellyttää miestä," sanoi poika, mutta tuntui niin vaikealta sitä sanoa; sillä hänestä tuntui melkein kuin hän tahtoisi häntä kieltää — ja kuitenkin se oli totta.
"Mutta hän rakastaa sinua," keskeytti häntä tyttö ylpeästi. "Ja hän hiipi täällä, — ja hän uskoo häntä kuin Jumalan sanaa!"
"Tarkoitatko isääsi?" kysyi nuorukainen. "Silloin en tiedä ketään, johon hän paremmin voipi luottaa tällä hetkellä. Me tapasimme toinen toisemme täällä, mutta sattumalta; minä tarjouduin taluttamaan häntä kotia, sillä hän näytti minusta vähävoimaiselta, mutta hän ei siihen suostunut."
"Mitä hän sinulle sanoi?" kysyi Sylvi, ja hän loi terävän ja läpitunkevan katseen nuorukaiseen.
"Ei sanaakaan, jos minua uskot."