"Mutta minä tiedän mitä hän tarkoitti," keskeytti häntä tyttö ja kääntyi hänen luotaan.
"Se oli vaan hyvää, sen minä tiedän," vastasi nuorukainen. "Mutta sinä ajattelet pahaa äitipuolestasi, ja se ei ole hyvä."
Sylvi käänsi päätään ja loi pilkallisen katseen häneen.
"Mutta se on yhdentekevä minulle," sanoi Niilo ynseästi. "Minä lähden täältä jo huomenna, — ja minä en välitä siitä, mitä sinä ajattelet." Sen sanottuaan Niilo meni tytön luota, joka jäi seisomaan paikalleen tietämättä mitä tehdä.
Vasta myöhään illalla tuli nuorukainen tupaan. Illallinen oli jo syöty ja palkolliset olivat menneet levolle, ainoastaan Knut istui vielä pöydän-päässä ja nuori vaimo hänen rinnallaan. Niilo jäi seisomaan oven suuhun eikä uskaltanut puhua; toisetkin olivat ääneti, ja siten kului hetkinen. Mitä oli tapahtunut? Knut näytti vanhentuneen siitä kuin Niilo hänen viimeksi oli nähnyt, oli kuin hän olisi kuoleman tautia sairastanut, — ja nuorikko nojasi häneen kalpeana ja silmät ummessa, ikäänkuin ihminen, joka lepää taistelun jälkeen.
Vihdoin Knut sanoi raskaalla äänellä: "sinä lähdet pois täältä huomenna, sanoo vaimoni?"
"Niin on aikomukseni ollut," vastasi Niilo hiljaa.
"Lähde Jumalan kanssa," lisäsi siihen mies.
"Kiitoksia kaikesta hyvästä!" sanoi Niilo suruisesti ja kääntyi mennäksensä pois.
"Kiitoksia sinullekin!" sanoi Knut vakavammalla äänellä, nosti varovasti vaimon päätä ylös ja meni käsi ojennettuna nuorukaisen tykö. Niilo katsoi häntä suoraan silmiin ja aikoi sanoa jotakin, mutta Knutin kasvoissa oli jotain, joka esti häntä sitä tekemästä, ja hän oli ääneti, — he puristivat toinen toistensa käsiä, ja nuorukainen lähti.