"En," vastasi tämä, "sitä en tarkoittanut, — mutta — — — jos sinä tahtoisit samaa kuin minä — — jos sinä minua rakastaisit — — ja jos uskaltaisit minua seurata — —."
"Niin, sen päivän täytyy kenties tulla, jolloin minä lähden talosta rengin kanssa, jolla ei ole taloa eikä kotia!" keskeytti Sylvi häntä ja nauroi pilkallisesti.
"Mutta jos hän sinua rakastaisi niinkuin omaa henkeänsä, ja jos hänellä olisi rohkeutta tietä raivaamaan?"
"Ei, kiitoksia," sanoi Sylvi, nyykäytti päätään ja lähti pois.
"Odotas!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä. Tyttö seisahtui ja katsoi taaksensa.
"Kenties minä kuitenkin jonkun neuvon keksin, — missä minä sinut tapaan, kun aika tulee."
Tyttö loi silmänsä häneen, ja tuo loistava katse kohtasi vielä kerta nuorukaista. "Jos niin on, tapaat minut täällä," sanoi tyttö vakaasti, sanoi jäähyväiset ja lähti joutuisasti kotiin.
Niilo jäi seisomaan ja katsoi hänen jälkeensä siksi kuin hänen solea vartalonsa hävisi näkyvistä, — sitten hän itse astui reippaasti eteenpäin, ja onnellinen hymy näkyi hänen huulillaan. Selvää oli että hän tällä hetkellä oli saanut uuden elämäntoivon, ja se näytti olevan tukeva.
Asia oli se, että nuorukaisen mieleen tässä silmänräpäyksessä oli tullut ajatus, joka yhtä nopeaan kehkeytyi vakaaksi päätökseksi: hän tahtoi ottaa ensimmäisen askeleen Olinaa vastaan ja pyytää häneltä anteeksi. Ja niin paljon valoa oli Sylvin kirkas katse luonut hänen mieleensä, että Olinankin haamu astui hänen eteensä hyvän ja suopean näköisenä, ja hän melkein katsoi itsensä syypääksi siihen, mikä oli tapahtunut. Se sitä paitsi rohkaisi hänen mieltänsä: kuta suurempi hänen vääryytensä oli ollut, sitä enemmän hän uskalsi toivoa! — Kun hän ensin oli saanut Olinan lepytetyksi, niin hän kyllä saisi hänet suostumaan tuumiinsa. Mutta vaikeinta oli saada Olina lepytetyksi — vastustaa hänen pilkallista ilkkumistansa, ja palkita sitä hyvällä! — nuorukaista värisytti ja hän irvisteli rumasti sitä ajatellessaan; mutta kumminkin hän astui eteenpäin, saapuaksensa Olinan luokse ennen iltaa: "Jos Olina olisi äkäinen, aikoi hän olla nöyrä — eihän hän pyytänyt yksistään omasta puolestaan!"
Tämä ajatus oli ikäänkuin liehuva lippu hänen ylitsensä, ja vihdoin hän auringon laskun aikana tuli Olinan talon alueelle. Oli vaan jälellä pieni viljelemätön mäen rinne ja sen juurella joki; toisella puolella oli Olinan laidun. Niilo istui lepäämään vähäksi aikaa. Hän oli hyvällä mielin ja toivoi parasta — hän ei aikonut hiiskahtaakaan.