Mutta samassa hän näki Olinan; tämä tuli pienestä viidakosta katajakimppu selässä ja ajoi porsasta edellään, joka oli kiinni köydestä, jonka hän oli kiinnittänyt oman vyötäistensä ympärille. Hän kulki sauva kädessä köyryselkäisenä eteenpäin ja katajat törröttivät pensaan näköisenä hänen päänsä yli, jotta hän näytti niin hullulta, että nuorukainen oli vähällä purskahtaa nauruun; tällä hetkellä hän ihmetteli miksi hän ei aina ollut häntä siltä kannalta ottanut. — Mutta tässä Niilo erehtyi Olinan suhteen, Olinaa ei millään muotoa voinut naurun kannalta ottaa, siihen hän oli liian kova. Jos niin olisi ollut, niin hän ei olisi niin yksinäisenä elämän läpi kulkenut; sillä se, jota naurun kannalta voi ottaa, hänellä on tavallansa kuitenkin ystäviä — ihmiset antavat aina anteeksi ne viat, joille saavat nauraa.
Nuorukainen oli noussut istualta ja oli valmis tervehtimään — kaukaa! Mutta Olina joko ei häntä nähnyt, tai ei tahtonut häntä nähdä; hän kulki edelleen joellepäin mitään huomaamatta. Täällä hän seisahtui joen yli vievän sillan kohdalla, kiinnittääksensä nuoraa kovemmin, ja samassa hetkessä hän löi porsasta sauvallaan, jotta se juoksi eteenpäin ja veti muijaa mukanaan; tämä horjui ja kompastui epätasaisella sillalla — sillä se oli kyhätty veistämättömistä puunrungoista, jotka olivat kovin kallellaan; Niilo huomasi että jos hän pääsisi toiselle puolelle, niin se oli onnenkauppa.
"Ole varoillasi!" huusi nuorukainen hänen jälkeensä ja juoksi rinnettä alas.
"Kaikkia vielä!" huudahti Olina vihaisesti ja joudutti edelleen porsasta kepillä, jotta se päästi hurjan kiljunnan ja ryntäsi suoraan jokeen vetäen Olinan mukanaan. Ja siinä se ui aika kyytiä virtaa alas ja veti Olinaa jälessään kuin vedenpinnalla ajelevaa katajapensasta.
Nuorukainen ei kuitenkaan viipynyt avuksi rientämästä. Hän oli yhdessä silmänräpäyksessä sillan yli ja joen toisella puolella, missä ranta oli matalampi; täällä hän viskasi takin päältään, heittäysi jokeen ja sai sekä Olinan että porsaan ajoissa pelastetuksi.
Olina istui vähän aikaa joen reunalla ja viihdytti mieltänsä peljästymisen jälkeen, ja Niilo meni takkiansa ottamaan; mutta tuskin oli Olina täydellisesti toipunut ja saanut kaikki selväksi, ennenkuin hän hyppäsi seisoalleen, veti porsaan pois pienestä makupalasta, jota se juuri nautti kylmän kylvyn päälle, ravisti sateenkuuran katajapensaasta ja lähti nuorukaisesta välittämättä uudelleen liikkeelle.
Niilo ei kuitenkaan ollut aikonut antaa tilaisuutta niin helposti käsistään mennä, ja hän seurasi Olinaa.
"Enkö minä saa porsasta ottaa?" huusi hän.
"Minä tulen kyllä omin neuvoin aikaan;" sanoi Olina, "senhän olen tehnyt jo kaksi kuukautta."
"Niin, mutta tuolla joessa olisi pahoin käynyt," sanoi nuorukainen hymyillen.