"Ei kukaan pyytänyt sinua avuksi tulemaan," ärjäsi Olina.
"Ei, ei," sanoi Niilo tyynesti, "en minä aikonutkaan mitään pahaa sinulle puhua, — minä olen tehnyt kylläksi väärin sinua kohtaan muutenkin."
"Vai niin! Joko nyt olet siihen tullut?" sanoi Olina pistävästi ja nauroi.
Äkillinen kostonajatus tuli nuorukaisen mieleen, mutta lempeällä tuulella kuin hän oli, ajoi hän sen luotaan huokauksella. "Sinun tulee puhutella minua ystävällisesti, Olina!" pyysi hän. "Minä kyllä tiedän, etten minä ole vastaanottanut sitä, jota olet minulle antanut, oikealla tavalla, — mutta … minä sovitan kaikki…"
Olinan silmät loistivat ilosta, se oli vettä hänen myllyllensä: — Mutta tämä mylly ei jauhanut viljaa Jumalan valtakuntaa varten! Tieto siitä että nuorukainen oli nöyryytetty, se oli ilo; — yritys saada häntä pelkurimaiseksi ja alakuloiseksi, voidaksensa jälestäpäin antaa hänelle leipää, niinkuin ryömivälle annetaan, se oli ainoa mikä Olinan myllystä tuli. "Mitä sinä minulta tahdot?" kysyi Olina ja ravisti uuden sateenkuuran katajapensaasta.
Nuorukainen hengitti raskaasti ja hänen päivettyneet poskensa lensivät tulipunaisiksi. "Minä olen tavannut tytön," sanoi hän.
"Tytön!" huudahti Olina ja pöyhistelihe, "mitä sinä tytöllä teet? Köyhä raukka! jolla ei ole mitään, ja jolla ei ole mitään odotettavaakaan."
"Minä ajattelin," jatkoi nuorukainen nöyrästi, "että jos sinä antaisit asunnon…"
"Ohoh! nyt tuli asia ilmi! — Niin, olisihan tuo vallan oikein että sinä saisit taloni!"
"Minä panisin työni lisään, — sinä et milloinkaan tulisi sitä katumaan!" sanoi nuorukainen hartaasti.