Kului hetkinen, jolloin hän ikäänkuin mittasi hiljaisen veden syvyyttä. Hän muisti, niin selvään kuin olisi se eilen tapahtunut, kuinka hiljaa äiti oli vaipunut veteen hänen rinnallaan, vähintäkään apua hakematta, Hän käsitti myöskin, mitä hän ei milloinkaan ennen ollut käsittänyt, että ihminen voi tulla niin väsyneeksi ja raskasmieliseksi, että missä vaan hauta avautuu, vaipuu hän siihen kuin levon suloisimpaan syliin!
Olihan tuo pian tehty: lyhyt taistelu ja ikuinen rauha! — Mutta elämä kuului sielun syvyydestä, sieltä missä vielä oli monta kehkeymätöntä nuppua! missä sekä toivo — ei tuo monivärinen ilveilijä, vaan vakaa elämän toivo — että usko, vieläpä kärsimyskin olivat puhkeamaisillaan! Mutta elämä, joka vaan oli antanut hänelle nuo hyvät toiveet, ottaaksensa ne pois häneltä juuri silloin kuin hän niitä tarvitsi, ei, sitä hän ei voinut kestää! — Ja kuitenkin se houkutteli häntä.
Silloin tyttö äkisti tuli näkyviin tuolla puolen järveä. Vähän aikaa hän seisoi yhdessä kohti ja katseli nuorukaista tämän mitään aavistamatta. Sitten hän lähti tietä astumaan ja hetken kuluttua hän oli aivan nuorukaisen vieressä. Nyt vasta tämä hänet huomasi ja säpsähti; mutta, neuvottomana kuin oli, hän ei uskaltanut mennä häntä vastaan. Hän seisoi paikallaan ja näki hänen tulevan.
"Mitä täällä teet?" kysyi tyttö ja katsoi peljästyneen näköisenä
Niiloon. "Aiotko hukuttaa itsesi?"
"En suinkaan," sanoi nuorukainen, vallan varmana siitä että sitä hän ei millonkaan ollut aikonut.
"Niin, kunpa se olisi tehty," huokasi tyttö ja kädet vaipuivat voimattomina alas.
"Eihän sinun mieleesi milloinkaan ole sellainen ajatus tullut?" kysyi nuorukainen, mutta samassa hän sulki hänet syliinsä, sillä hän näytti siltä kuin vaipuisi hän maahan.
"Oh, en tiedä," vastasi tyttö. "Minä olen enemmän kyllästynyt siihen kuin milloinkaan ennen. — — Nyt hän riippuu hänessä kiinni joka hetki ja hän ei välitä kenestäkään muusta."
"Etkö uskaltaisi elää minun kanssani sellaista elämää kuin työ voi antaa?" kuiskasi Niilo.
"Senkötähden sinä vaan tulit?" kysyi tyttö.