"Minä tulin tänne sentähden etten enää voinut kestää sellaista elämää, minun täytyi saada sinut nähdä," vastasi Niilo.
"Sinä tiedät mielipiteeni, minä en kahta kertaa sitä sano," vastasi tyttö. "Hän saisi siitä aihetta ylpeilläksensä." Ja Sylvi ojensi itsensä ylpeästi ja katsoi kylmästi nuorukaista silmiin.
"Entäs jos lähtisit Amerikaan niinkuin muut?" sanoi Niilo.
Tyttö säpsähti ja katsoi peljästyneenä nuorukaiseen. "Lähdetkö sinä sinne?" kysyi hän.
"Lähden," vastasi Niilo rohkeasti.
"Minä tulen kanssasi," sanoi tyttö ja kävi tulipunaiseksi.
"Hyvä," sanoi Niilo ja tarttui hänen käteensä, joka oli kylmä ja vapisi. "Ja kun tulemme sinne, niin menemme kohta naimisiin — kai sielläkin pappeja on? — — — Mutta piakkoin tämä pitää tapahtua, ensimmäinen päivä on paras, senhän käsität?"
"Kyllä," vastasi tyttö äkisti ja katseli levottomasti ympärilleen. "Nyt saat mennä. Minä tulen huomenna sinun luoksesi. Minä olen menevinäni kirkkoon. Ei kukaan saa tietää tästä mitään, muuten käy hullusti; kun olemme lähteneet, niin tulkoon mitä tahansa, minä en siitä välitä."
"Mutta se maksaa paljon," sanoi nuorukainen hitaasti ja katsoi arasti tyttöön. Hän oli siliä aikaa ajatellut sitä, joka laimensi hänen intoansa — ilman rahaa ei kumpikaan heistä voinut lähteä matkalle!
Tyttö katsoa tuijotti silmänräpäyksen ajan epätietoisena hänen kasvoihinsa, sitte loi hän silmänsä maahan, ja hänen otsansa ja poskensa kävivät taas kuolon kalpeiksi. — Hetkinen kului siten, eikä kumpikaan tiennyt sanaakaan sanoa. Nuorukainen oli nojannut tunturiin, joka kohosi heidän ylitsensä, ja hän näytti miettivän jotain, joka herätti levottomuutta ja kauhua, sillä suonet hänen otsassaan paisuivat ja silmissä loisti hurja tuli. Vihdoin tyttö alkoi käsittää että oli mahdoton päästä edemmäksi tässä asiassa, ja syvään huoaten ja surullisesti päätään nyykäyttäen hän sanoi nuorukaiselle jäähyväiset ja meni pois.