Ei siitä papin puheille pääsystä nyt tullut mitään. Väkeä siellä oli niin että ei sitä voinut. Ja sitten se kiirehti sairasta ripittämään. Toiseen kertaan se oli jätettävä nyt. Olihan vain aikaa kulunut vuoroa odottaessa.
Ja nyt oli vielä poikettava katsomassa sitä rampaa, ruhjoutunutta poikaa, Mikkoa, joka oli kunnan ruotilaisena suutari Puralla. Se raukka liikkui puujaloilla, toiskätisenä, ja oli ruhjoutuessansa vielä menettänyt puhelahjansa, niin että änkytti pahasti.
"Mitenkä sinä nyt jaksat, Mikko?" tiedusti äiti.
"Ka… e… e… e… eipä tässä… e-erikoista", änkkäsi se vaivoin. Ruotitalo oli itsekin miltei vaivaisavun tarpeessa. Ei siinä siis olot erikoisia olleet. Lapsia souvattamaan se olikin Mikko ruotilaishuutokaupasta huudettu siihen.
"Tähän vaan ky… kylkeen pi .. istää!" sai se änkätyksi kipujansa selitellen. Tuli niin raskas elo. Talonväkikin katsoi kohtausta sanattomana.
"Kunpa vaan koettaisit kärsiä ja kestää… Kyllä se Herra lopulta armon lainaa." Se oli ainoa, mitä äiti voi siinä antaa ja sanoa. Rampa nurisi jotain epäselvää, alakuloista, ja kääntääksensä puheen pois omista kivuistansa tiedustaa änkytti miten äiti voi.
"Ka mitäpäs näistä meistä enää!… Hautaan menijöistä!" kierrellä nureksi äiti ja peittääksensä kaiken raskaan pojalta lisäsi:
"Siinähän tuota vaan elää kituutetaan ennallaan… Eikä tuossa mitään suurempaa hätää ole."
Mutta isä kopeloi poikansa kipeää kuvetta hellävaroen eikä voinut muuta kuin neuvoa:
"Jos pyytäisit jonkun hieromaan… Tottapahan vaikka sitte sieltä kotimökiltä maksettaisiin hierojalle…"