"Sillä sinun on kunnia ja voima ja valta!" julisti pappi lujasti. "Sinun on vanhurskaus ja elämä ja autuus. Sinua me ylistämme ja Sinulle me veisaamme taas kiitosvirtemme tässä. Aamen!… Veisatkaamme!"
Ja kuin jostain taivaan kuorosta puhkesi silloin:
"Kunnia olkoon Jumalallemme!"
Se soi niin ihanasti, niin koruttomasti.
"Kunnia Jumalalle, Isälle, Luojallemme!"
antoi vanha honkaseinä kaikuansa, ja äänetön Latsarus-joukko kumartui hiljaa, nöyrtyi ja polvistui sen Jumalan eteen, jonka armosta he Latsaruksia olivat. Pappi jakoi jo rippiä, ja uudestaan vuoti alttarin eteen polvistuneiden yli lohdullinen, mutta särkevä veisuu, avunhuuto:
"Jumalan karitsa, joka pois otat maailman synnit!
Armahda meitä…"
Armahda, armahda, armahda! Totisista sydämistä se tuli, ja…
Jospa Sinun armosi vaan anojille aikanansa ehtisi taas tulla!
* * * * *