On, on! Siellä on ruotilainen Muikku, joka ei koskaan ole kylliksensä syönyt… Täällä on rampa Jäppi, joka on ikänsä halvattuna kerjuulla kulkenut… Täällä on…
"Onko kukaan meistä Hänen edessänsä kuten hän?" kaikui yhä voimallisemmin.
Oo! Herra paratkoon! Tässä on Lynkkä-Liisa, joka on maannut pappiloidenkin saunoissa täynnä paisumia, pahoja haavoja, ihotauteja ja syöpäläisiä.
"Onko teistä, ja itsekustakin meistä, toistan minä teille…"
Varmasti, varmasti! Herra armahda, liiankin varmasti! Täälläkin on: Hän on sortunut maailman tiellä köyhyydessä kulkiessansa. Näe, Herra, taivaan ja maan Jumala, miten paljon hän on kärsinyt, hänkin! Näe, miten hän on hädän hetkinä pahasti myönyt Sinun kuvaasi. Näe hänen kuppatautinsa arvet, hänen syöpänsä! Lähetä, Herra, Latsarus painamaan vilvoittava sormensa tämän uuden Latsaruksen palohaavoihin… koko tämän kärsivän Latsarus-joukon tulisiin haavoihin, ja anna poistaa pois taudin idut, sen syyt ja sen aina tuoreina pysyvät juuret!
* * * * *
"Sillä jos teidän joukossanne on yksikään niinkuin rikas mies, niin voi meitä! Voi seurakuntaasi, Herra!" nousi papin ääni. Lujasti hän iski ne sanat sydämeen: "Onko?"
Ei, ei, ei! Ei ainoaakaan! Herra armahda vaan näitä hallamaitasi, näitä karuja erämaakorpia, joista ei ainoaakaan rikasta miestä ole temppeliisi tulla voinut, ja lähetä Latsarus juuri tänne, veljiensä ja vertaistensa avuksi.
Kuule se äänetön rukous, Herra, kuule se, kuule ja ole armollinen vihdoinkin jo meille!
"Sillä mitä se auttaa ihmistä, jos hän kaiken maailman voittaisi ja sielullensa saisi vahingon!" saarnasi se nyt. Sanat vain humisivat korvissa kuin jonkun hyvin etäisen, vanhan saarnan kaiku. Ei sitä voinut tutkiakaan, ei ajatella sanoja. Se outo humu se vain tunki kaikkeen ja tukkesi kaiken.