Kusti oli jäänyt seudulle oleilemaan, sillä välipä sillä missä hän. Väliin se teki taloissa työtä, väliin vetelehti ja kävi joskus kotimökilläkin oleksimassa päivän, toisen.
Tulopuuskastansa lähtien se oli muuttunut vanhempiinsakin suhtautumiseen nähden. Humalan selvittyä oli alkanut ujostuttaa ja sitten suututtaa koko olo ja elämä, kun se oli semmoiseksi nyt kiertynyt ja tämmöisenä hänet kotipaikoille sysännyt. Hän tuli katkeraksi, usein pisteliääksi, joskus vieroen ihmisiäkin, sittemmin taas yhä enemmän ja enemmän ärtyen niille, varsinkin kun ne vihjailivat hänelle. Hän tunsi olevansa vieras täällä, jossa elämä ja ihmiset olivat toisia kuin siellä maailmalla, missä hän oli kouluutunut.
Ja isän ja pojan välillä oli samalla alkanut kyteä jotain katkeraa, joka heidät erotti toisistaan. Ei sitä oltu sanoin sanottu, mutta Kusti aavisti niin olevan. Vaistomaisesti oli Ollin mieli katkeroitunut, kun pojasta ei mitään apua ollut ja kyläläiset vielä morkkailivat häntä siitä. Nyt se vielä kävi syömässä niitäkin viimeisiä, mitä vielä mökissä oli.
Monta sanaa ei ollutkaan vaihtanut poika isänsä kanssa.
* * * * *
Nyt se taas istui tuvassa. Oli tullut yhdessä Manu Juupan kanssa ja aikoi jäädä yöksi, ehkä joksikin pitemmäksikin aikaa. Marin jalat olivat kirkkomatkalla kylmetyttyänsä menneet aivan piloille. Hädin-tuskin voi hän enää liikkua, ja usein painoi se jo ihan vuoteen omaksi. Eräs vaimo niitä taas hieroksi ja voiteli siinä tupa-pahassa.
"Siellähän ne kirkkomatkalla kun vielä kohmettuivat", nureksi Mari hiljaksensa. Hieroja huokaili, ja Kusti, hetken ajan synkkänä mietittyänsä, katkaisi vaitiolon pistämällä:
"Ka mitäs sinne menit kirkkoon!… Turhanpäiten kohmettumaan!"
Hän istui kumarassa, hattureuhka syvällä päässä, ja tuijotteli lattiaan. Äiti huomasi sen pistävän äänen ja hetkisen mentyä koki sovitella, nureksien:
"Mistäpäs tässä lohdutuksen saa, jos ei sieltä… Kirkosta ja Jumalan sanasta…"