Kustia jo suututti. Ynseänä vannoi hän synkkää:
"No ei lähdekkään Kusti Latsarukseksi, jonka selässä papit ajavat sinne rikkaan miehen helvettiin…"
Vaitiolo, joka sitä seurasi, oli raskas, sillä isä ja poika olivat synkkiä. Heidän välillään kytevä katkeruus odotti ilmipuhkeamistansa.
"Vielä narraavat vanhat akat sinne jalkojansa palelluttamaan!" lisäsi Kusti hetkisen vaiettuaan, katkaisten äänettömyyden ja synketen papeille.
"Ka", yritti isä. Hetkeksi hän siinä vielä pysähtyi, mutta lisäsi sitten synkkänä:
"Kunpa sitä sinäkin olisit vaikka kirkossa juossut, etkä huorien hännässä riippunut, niin vaikka tuota vaivaista äitiäsi voisit autella nyt."
Se oli ensimäinen katkeruuden sana. Mutta se oli terävä, pureva ja synkkä. Mökkiin painostautui raskas vaitiolo. Sekä isä että poika näytti painuvan entistä syvempään kumaraan, ja kuului vain äidin joku hiljainen huokaus.
Viimein nousi Kusti, painoi hattureuhkan syvemmin päähän ja poistui hiljakseen, sanaa sanomatta. Ulkona istahti hän hetkiseksi kaivonkannelle, istui siinä kumarassa, synkkänä, päässä joku epäselvä, tylsä ajatus.
Mutta ei hän kauan istunut. Sanattomana nousi hän ja lähti kävelemään pois mökiltä iäksi.
Ja niin alkoi hän lopullisesti painua siihen Latsarus-virtaan, siihen kurjien ja onnettomuuteen sortuneiden virtaan, joka joskus hiljaa voihkien, useimmiten aivan äänettömänä kaikilta maailmankulmilta virtaa kenenkään huomaamatta halki rikkauksien ja kurjuuksien mertansa, n.s. "tuntemattomien hautoja" kohti. Ja aallot ummistuvat äänettöminä heidän häviönsä yli, ja heidän haudoillansa pauhaa iäti se taistelu rikkaudesta, joka armottomuuden kivikovaksi paaduttaa ja rikkaudenhimon pedon kiihkeäksi verenhimoksi tekee.