"Voi Herra Jumala tätä elämää, kun tämä…"
Hysteeriset nikahdukset keskeyttivät puheen. Vain vaivoin sai hän niiden lomassa kylmää vettä anoen äännetyksi emännälle katkonaisen:
"Vettä… ve… vettä!"
* * * * *
Oli jo ilta. Hän oli vironnut. Isänsä hän oli lähettänyt yömajaan yöksi ja käskenyt tulla aamulla ennen junan lähtöä. Siksi koettaa hän saada vaikka jostain lainatuksi ja antaa minkä voi. Itse hän lähti kadulle ansaitsemaan. Emäntä oli ehdottanut, että lähettäisi sanan sille ja sille nuorelle herralle, ne kun olivat jo käyneet linnassaoloaikana kyselemässäkin, mutta ei hän tahtonut.
"Ei niiltä naimattomilta paljon mitään ansaitse… kun niillä ei ole itselläänkään… Naineilta sitä tienaa minkä tienaa!" arveli hän vain siihen ja lähti kadulle.
Siellä kulki hän likelle puoliyötä. Olihan siellä yksi ja toinen jo tarttunut, mutta jotkut hän tunsi jo vanhasta ja tiesi, että ne antavat vähän. Oli joku uusikin jo puhutellut, mutta sekin tarjosi ainoastaan kymmentä markkaa, ja paljonko sillä kostuisi isän asia.
Puoliyön aika jo lähestyi. Pääkaupungin yllä lepäsi merisumu aivan liikkumattomana. Lyhtyvalot säteilivät sen läpi harmaina, ja sumussa liikuskelevat harvat ihmiset näyttivät etäältä katsoen haamuilta, jotka hiiviskellen etsivät jotain öistä, jotain, ties Herra mitä.
Ja siinä puoliyön korvilla tapasi hän vihdoinkin erään tutun, vanhahkon, lihavan herran, jota katutyttöjen kesken sanottiin Sika-Mikoksi. Se oli senaatin virkamies, varakas, ei sietänyt vaimoansa ja maksoi hyvästi tytöille, eikä säästänyt juomia.
Sen kanssa istui hän nyt jo huoneessansa, ryypiksi ja piti sitä hyvällä tuulella. Sen ruskea, lihainen naama, josta alahuuli lerpatti pitkällä, näytti aivan eläimelliseltä.