"Siunatkoon sitä elämää sielläkin!… Mihin siitä nyt enää vanhoilla päivillänne tekään!" hätäili Silja.
Oltiin vaitikin välillä. Isääkin aivan hiosti.
"Niin arvelimme, jotta jos sinulla olisi ollut lainata", sai hän vihdoinkin sanotuksi varsinaisen asiansa.
* * * * *
Se loppu oli sitten entistä vaikeampaa. Kaikki Siljan ajatukset menivät sekaisin, ja ikäänkuin pyörrytti ja huumasi, kun hän koki siinä pysytellä ja peitellä, ja isän pyyntö ja hätä tuli kaiken lisäksi. Silmissä pyöri, ja hän kuuli kuin jotain huminaa, joka huumasi ja veti.
"Ja silkkinen mulla on sukka,
yöpaitani hieno se on!"
unohti hän jo siinä kuumeessa itsensä ja rimpsautti laulun mukana kuin tanssijatar.
Mutta siihen hän havahtui kuin pahasta unesta heräten. Korvissa soi, poskia kuumensi, hän viskautui vuoteeseen mahallensa ja puhkesi raivoisaan, hysteeriseen itkuun. Ruumis vain vavahteli sen kourissa, ja joskus pääsi hätäytynyt parahdus.
"Silja-raukka!… Mikä sille nyt tuli!" hätäytyi isä ja ryhtyi tyynnyttelemään emännän kanssa, joka taitavilla puheilla peitti taas apua etsivältä isältä kaiken sen, mitä siinä tuskallisinta ja raskainta oli.
Selvisi hän toki ja alkoi hiljaa rauhoittua. Kivistelevää sydänalaansa painellen nousi hän sänkyyn istualleen, tuijotti eteensä silmät lasittuneina, kasvot kuumeisina, ja vaikeroi kuin itsekseen: