Taivas, Taivas.
Hän vaipui hiljaa iki-uneen. Irtautunut henki haipui hiljaa taivaan ihaniin, rauhallisiin väreihin, ja alkoi yö. Jälelle jäi ainoastaan hänen mykkä kohtalonsa, joka sanattomana kuin alati vaikeneva tuomari eloon jääneiden silmiin katsoi.
XVI
Oli kirkasvaloinen talvipäivä. Ei se ollut varsinaista talvea vielä, mutta lumivitiä oli siksi paljon, että reen puujalas siinä luisti, jos tosin kiviin kolisten. Puut seisoivat kuuroittuneina, härmäisinäkin toiset. Kylmän suonet ikäänkuin sykähtelivät arasti, hellimmillänsä. Pieninkin voi niihin koskea, pieninkin voi tuntua niissä.
Korpitietä pitkin kulki silloin mies ruumisreen perästä raskaasti astellen. Vanha ruuna kompuroi vaivalloisesti kivistä, koleaa tietä myöten rekeä vetäen. Ei hisahtanut mikään, eikä liikahtanut, ei risahtanut. Veistetyistä särkylaudoista tehdyssä arkussa lepäsi ruumis, ja jäähyväisittä jäänyt mies käveli perästä, saattaen elämänsä toveria viimeistä kertaa.
"No, ruuna!" Vitkaan, vaivalloisesti ja hitaasti jonotti outo kuorma korpien halki. Pikku lintu siinä tirskahti kerran. Sen tirskahdus tipahti kuin kirkas pisara talvi-ilmaan.
Ja sitten kuului ainoastaan hevosen yksinäisen tiu'un harva, hiljainen ääni, joka kuin pisaroiden, tippa tipalta, talven arkaan sydämeen tipahteli ja sinne hiljaa upposi ja kuulumasta iäksi lakkasi.
Ei muuta saattoa ruumiilla. Edessä mäkiharjulla seisovat kuuraverhoiset hongat leikkasivat runkoviivojansa kylmää taivasväriä vasten ihan mykkinä ja katsoivat, kun matkue suoltui korvesta niitä kohti hiljaa, kohotaksensa harjulle ja siitä heidän lomitsensa taas jatkaen, alkaaksensa laskeutua mäkeä alas johonkin…
Mihin?
Ken sitä kysyisi? Ken tahtoisi, ken voisi vastata siihen?